Mitäs meille kuuluu?

Tammikuu lähenee loppuaan ja tämä on ensimmäinen vuoden 2017 kirjoitukseni. Aika on taas mennyt nopeaan. Mulla on opinnoissa ensimmäinen tentti tulevana maanantaina. Olen siis tammikuun lähinnä lukenut anatomian tenttiin...

Olen hakenut myös kovasti töitä. Tämän kuun aikana olen lähettänyt kahdeksaan paikkaan hakemuksen. Mun ammattitaidolla (lue: Sen puuttuessa) se on paljon. Kesään mennessä toivon olevani taas töissä. Koko kevät menee kuitenkin koulussa tehden jalkahoitoja ennen kuin voin lähteä tekemään sitä työtä itsenäisesti.

Muuten meillä menee tavalliseen tapaan. E oppii uusia asioita ja mies on töissä.
Palaan blogiin taas tentin jälkeen!!

Vuoden viimeiset..

Vuosi lähenee loppuaan joten olenkin alkanut miettimään mitä kaikkea tänä vuonna on tapahtunut.

Tammikuussa perustin tämän blogin, koska se oli yksi tavoitteeni. Homma on kuitenkin lässähtänyt ja tuntuu ettei aikaa ja kirjoittamista ole. Tämä ei siis ole lähtenyt toivotolla tavalla käyntiin. Ensi vuonna on aikaa parantaa.

Maaliskuussa sain töitä mikä oli myös tavoitteenani. Paska paikka ja paska palkka mutta koko kesä siinä meni ja hieman syksyäkin. Muutamat kaverit työ kuitenkin antoi.

Kesällä E:llä todettiin infektioastma. Ihan hyvä asia sinänsä että sairastelu saatiin päättymään ja oikea lääkitys päälle.

Keväällä otin selkääni myös ison tatuoinnin josta olin haaveillut. Kuvasta tuli mitä upein ja ihailen sitä vieläkin.

Syyskuussa työni loppuivat mikä oli parasta pitkään aikaan.
Syksyllä otin käteeni pienen tekstitatuoinnin.

Lokakuussa E täytti 2 vuotta, juhlimme niitä tuttuun tapaan pienellä lähipiirillä.

Marraskuussa sain tiedon opiskelupaikastani. Valmistun 2018 jalkahoitajaksi.

Ensi vuodeksi haluan päästä taas töihin ja suunnitteilla on kolme uutta tatuointi :)

Kuulumisia

Viime postauksesta on jo aikaa...
Paljon on kerinnyt tapahtua.
Lopetin työt ja musta tulee jalkahoitaja noin 1,5 vuoden päästä.
E on sairastellut taas paljon syyskuun jälkeen flunssaa mutta onneksi ollaan selvitty kotona.
Mies tekee enää yhtä työtä ja kesän stressi on hieman helpottanut. Suurin syy siihen on työni lopetus.
On hienoa päästä opiskelemaan juttua josta on jo pitkään haaveillut ja pyrkinyt monesti saman tyyppisiin aloihin.
Kouluni alkaa 7.11 ja odotan sitä jo innolla! Niin kuin pikkulikka peruskoulun jälkeistä syksyä.
Palan halusta sosialisoitua, nähdä ihmisiä ja avartaa maailmaani. Koulutus on omaehtoista ja lähijaksoja on silloin tällöin.. Kerron lisää ihan varmasti kun saan itse tietää lisää.





Muuten elämä rullaa omilla uomillaan. Nyt on tuntunut ettei ole oikein mitään kirjoitettavaa ehkä siksi myös tämä hiljaisuus... En tiedä jääkö tämä kirjoitus tämän vuoden viimeiseksi?

Kun pelkäät menettäväsi lapsesi...

Meidän lapsella on todettu muutamia kuukausia sitten infektioastma. Yleisesti se ei vaikuta lapsemme elämään juuri mitenkään. Kohtauslääkitys on ventoline ja lääkitys on flixotide. Terveenä ei juuri kohtauksia ole, kerran kaksi kuukaudessa. Kohtauksessa henki alkaa hieman vinkumaan,yskittää ja hengitys muuttuu hieman raskaammaksi. Suihkaus ventolinea saa tilanteen raukeamaan.

Nyt lapsellamme on flunssa mikä ei mielestäni sovi yhteen infektioastman kanssa ollenkaan! Taistelu hengittämisestä alkaa jo hieman ennen kuin flunssa. Tuntuu etten pysty auttamaan häntä tarpeeksi ventolinella. Tämä tunne oli taas eilen illalla... Seurasin nukkuvan lapsemme (kutsuttakoon häntä tästä lähin E:ksi) hengitystä vajaan tunnin. Hengitys oli todella vinkuvaa ja työlästä niin että koko lapsi heilui. En tietenkään itse voinut edes ajatella nukkuvani ettei E vetäisi viimeistä hengenvetoaan tukehtuen. Soitin ambulanssin joka tulikin puolentunnin päästä. He päättivät että lähdemme tyksiin. Selitin kuitenkin tilannetta uudestaan ja he konsultoivat vielä lääkäriä puhelimessa josta tuli ventoline annostus ohjeet, kuusi suihkausta baby haleriin ja neljän tunnin päästä neljä suihkausta jos ei auttaisi olisi lähdettävä tyksiin. Onneksi tilanne helpottui kotona ja neljän tunnin päästä annoin lääkettä uudestaan, koska hengitys vinkui ja oli hieman raskasta.

Jokainen voi vain kuvitella miten kamalaa on katsella oman lapsen kärsimystä. Jos olisin voinut olisin yöllä ottanut itselleni hengitys vaikeuden että E olisi saanut nukkua hyvin yönsä. Jos olisin aamuun asti odottanut olisiko meillä enää lasta? Hui, ihan järkyttävän kamala ajatus!

Viime yö oli elämäni pisin yöni ikinä. En saanut unta ja jos sain säpsähdin heti hereille kun E kääntyi tai yskäisi. Vähän väliä mun oli katsottava hengittääkö vielä...
Onneksi kaikki on nyt taas hyvin. Oli hyvä että soitin ambulanssin ettei sattunut mitään peruttamatonta.

Välillä mietin miksi ei meidän lapsi voi olla niin kuin muutkin terveet lapset? On kolme mansikkaluomea ja nyt vielä infektioastma.. Ei saisi valittaa kun on vielä huonommassa kunnossa olevia lapsia mutta silti se harmittaa. Tietysti jokainen vanhempi haluaa kaikin puolin terveen lapsen ja olenkin todella kiitollinen siitä ettei mitään vielä vakavampaa ole.

Toivottavasti meidän tilanne pysyy kaikin puolin yhtä hyvänä jatkossakin.

Alkava syksy

Kesä on nyt mennyt ja olisin halunnut kirjoittaa enemmän. Puista tippuu lehdet ja joka päivä sataa, on kylmää ja hämärää. Kesäkukat ovat kuolleet ja tilalle on laitettu lyhtyjä valaisemaan pimeitä syysiltoja. Meidän kesä on ollut täynnä töitä ja remonttia. Kaksi kesäloma viikkoa ja juhannus. Laivareissu ja aamulla krapula. Varpaat Yyterin hiekassa ja jättiburgeri huolttiksella. Hiostava kesälauantai Zoolandiassa ja muutama kirppiskierros. Yhden ihmisen pieni flunssa.

Ei todellakaan mikään elämän kesä. Vaan tasapainoilua töiden, remontin ja kakkavaippojen välillä. Tappelua aikaa vastaan jos vain saisi ajan menemään hitaammin mutta kuitenkin nopeasti että viikonloppuisin ehtisi levätä. Työtunnit eivät riitä töissä eikä kotona. Mies tekee kahta työtä ja itse teen kaiken muun minkä töistä ehdin. Illalla ei ole aikaa istua kuin hetki kahdestaan. Sängyssä vain nukutaan kahdestaan.

Mutta en valita koska, kohta rannettani koristaa uusi tatuointi sanoin ~Be grateful~

Sitä totisesti olen joka hetkestä!

p.s. Apteekista pitää hakea vitamiineja.

Raskausuutisia mutta ei meiltä

Tunne kun facebook fiidiisi tulee vuoron perään uutisia synnyttäneistä, raskausajan lääkärikäynneistä  ja uusista alkaneista raskauksista. Niin, mikä oma tunteeni on noita yllä mainittuja nähdessäni? Olen yhdessä mieheni kanssa saanut jo yhden ihanan kohta 2 vuotta täyttävän tytön. Mitä sitten?

Mistä tietää koska on vauvakuume? Mulla ei ole koskaan kai ollut sellaista...

Silloin kun lapsemme syntyi sai usein vastailla kysymyksiin että koska toinen lapsi tulee...


Mulla ei ole koskaan ollut saman ikäisiä sisaruksia. Mulla on siis vain kaksi velipuolta ja siskopuoli ja me neljä ei koskaan asuttu samaan aikaan kotona. Mun lapsuus tuntui tältä osin todella yksinäiseltä. Muistan kaivanneeni sisarusta jonka kanssa voisi kinata, mennä samaan aikaan kouluun ja joka kävisi läpi samoja nuoruuden kasvukipuja. Kuten arvata saattaa en koskaan saanut pikkusiskoa tai veljeä vaikka miten yritin puhua vanhemmilleni... Välillä oli todella rankkaa olla vain se ainut yhteinen lapsi. Asiassa oli tietysti hyväkin puolensa; vanhempani halusivat ja vieläkin haluavat vain mulle parasta eikä tarvitse tapella saamastaan huomiosta.
Näin aikuisena on pakko myöntää että ei sisarus vieläkään pahitteeksi olisi. Olisi taas joku kuka kävisi elämässään läpi suurinpiirtein samoja asioita.

Mä olen, niin kauan kuin muistan, halunnut kaksi lasta. Ihan jo senkin vuoksi että lapsilla olisi seuraa toisistaan niin lapsena kuin vanhempanakin. Vaikka oma lapsuuteni oli paras mahdollinen haluan silti tehdä jotain toisin kuin vanhempani. Haluan antaa esikoisellemme sen ilon sisaruksesta jota en itse saanut koskaan kokea.

Kielletyt ajatukset

Hassua miten hetki sitten julkaisin tekstin siitä miltä ero tuntuisi. Nyt olen (okei, pienten vastoinkäymisten kohdatessa) alkanut miettimään eri vaihtoehtoja asioille.
Onko mun elämäni nyt tässä tämän saman miehen kanssa? Meillä on yhteinen lapsi ja ehjä hyvä perhe. Meillä on asiat hyvin vaikka rahasta on välillä tiukkaa. Kysymys kuuluukin haluanko tosiaan tätä kaikkea? Tässäkö tämä elämä nyt on?

Me olemme molemmat ns "hyvistä perheistä" ja kuten olen aiemminkin maininnut meidän ajatus on lapsen myötä pysyä yhdessä mutta karu fakta on se ettei kenenkään kanssa voi olla vain jonkun toisen takia. Tarkoitan nyt perheitä jotka ovat päätyneet eroon vaikka yhdessä piti olla lapsen takia. Olemme tietysti vapaaehtoisesti rakkaudesta yhdessä ja lapsi on pieni bonus suhteessamme.
Miksi se alku ajan huuma häviää aina? Kenenkään suhde ei voi olla ikuisesti sitä uutta tunnetta kun näkee toisen... Oi, miten sitä aina jännitti!
Ensisuudelmat, halaukset. Ekat yöt toisen luona..
Ehkä kaipaankin sitä alku ajan huumaa ja tiedän ettei sitä saa takaisin kuin aloittamalla uuden suhteen. Kun siitäkin huuma häviää olisi taas aloitettava alusta. Järjellä ajateltuna hommassa ei ole järkeä. Elämäänsä ei voi vain ajelehtia etsien uutta ihmistä, joskus on tyydyttävä siihen mitä on.


Meidän perheessä tuntuu olevan kaikki ja nytkö haluaisin lähteä? Enkö voisi vain olla tyytyväinen tähän kaikkeen? Milloin kaiken pitää olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta samaa vanhaa niin pitkään että haluaa erota?

Jokaisessa suhteessa on ne hyvät ja huonot hetkensä ja joskus vastoinkäymisten sattuessa olen löytänyt itseni yllä mainittujen ajatusten kimpusta. Onko se kuitenkaan okei? Siis ajatella kaikkea tuollaista..
Eikö jokainen pariskunta halua olla se pari joka on ainakin 30 vuotta yhdessä?

Juuri tänään mä haluan ainakin olla sellaisessa suhteessa joka kestää. Kestää yhdessä nauretut ilot, yhdessä kinastellut riidat, itketyt surut ja yhdessä tehdyt muistot. Mun on sittenkin helvetin hyvä näin!