Mä olen sellainen ihminen joka huomaamattaan miettii paljon asioita. Mietin aina ennen kuin toimin, mietin syyt ja seuraukset.
Meidän lähipiirissä on tähän vuoteen jo erottu moneen kertaan ja se on saanut mut myös miettimään omaa parisuhdettani.
Mä olen eronnut jo kerran suht pitkästä suhteesta ja sitten niistä muutaman kuukauden kestävistä jutuista.
Ensimmäinen ero tapahtui mun päätöksestäni ja sitä olin käsitellyt jo vuoden päivät itsekseni. Eron jälkeen tapailin muutamia kuukausia erästä ja hänen ilmoituksestaan juttu kuivui kasaan. Mulle se tuli puskista ja se sattui. Itkin pitkään, kierisin niin suurelta tuntuvassa surussani päivästä toiseen. Näin vuosia myöhemmin hänen päätöksensä oli oikea.
Vähän sen jälkeen aloimme seurustella silloisen pitkä aikaisen kaverini kanssa, joka on siis nykyinen avopuolisoni.
Miten hirveältä ero nyt tuntuisi yhteisen lapsen myötä?
Me olemme olleet sillä ajatuksella yhdessä että erotaan vain sitten jos petetään. Tarkoittanee (niin kliseetä kuin se onkin) sitä että me olemme toisillemme ne loppuelämän ihmiset.
Ennen lasta puhuimme suhteen tavoitteista ja millaisen suhteen haluamme puolisoina sekä lapsen vanhempina. Mielestäni ainakin tähän mennessä olemme jokseenkin täyttäneet edellytyksemme. Tietysti välillä tulee sanaharkkaa mutta ei sellaista teini-iän pelleilyä.
En osaa kuvitella meitä eronneena. En osaa kuvitella lapsellemme äitipuolta. Saatikka isäpuolta. Kaikki se lapsen hoito järjestely, elatusmaksut...
En halua taas kokea sitä maailman järkyttävintä surua minkä ero aiheuttaa. Sitä tuskan määrää minkä itsestään eron hetkellä löytää.
Jos eron hetki joskus tulee, se tulee olemaan vaikeaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti