Luin joku aika sitten erään iltapäivälehden nettisivuilta tekstin pätkän koskien Avoin kirje nimistä alkavaa sarjaa. Siinä nainen oli kirjoittanut kirjeen ex miehelleen. Olen joskus miettinyt mitä kirjoittaisin tai sanoisin jos joskus törmäisin aikuisena koulukiusaajiini. Nyt se oli nimittäin edessä aavistamatta ja yllättäen.
Olimme yksi viikonloppu laivalla ja yläaste aikainen kiusaajani näki mut siellä. Tupakka paikalla moikkaili ja kyseli olenko ollut yläasteella samaan yms. Mä käänsin selkäni ja esitin etten kuullut. Kaverini vieressä sanoivat mun olevan se keneksi tää nainen mua luuli. Hän alkoi pyydellä anteeksi ja selittää ryhmän paineita että miten oli pakko kiusata muiden mukana. Mä tokaisin kaikkeen vastaukseksi miten mulle on ihan v**un sama hänen anteeksi pyyntönsä, koska se ei muuta mitään. Hän pahoitteli vielä kovasti ja ymmärsi poistua. Mulle tuli aivan hirveä olo mutta samalla olin tyytyväinen itseeni. Pystyin aiheuttamaan edes pienen tuskan kiusaajalleni joka tiesi tehneensä väärin.
Näin kymmenen vuoden jälkeen anteeksipyyntö ei enää auta. Mä olisin halunnut kuulla sen silloin... Ilman kiusaajia musta ei olisi ehkä tullut tätä ihmistä. Mä olen kasvattanut luonnetta paljon tähän ikään mennessä. Olen henkisesti vahvempi kuin koskaan ennen.
Vaikka joskus olen miettinyt tilanteen "valmiiksi" ei se mennyt niin. Kiusaajan nähdessäni muistot tuli kirkkaana mieleen. Kädet täristen olin sanaton mutta täynnä vihaa ja katkeruutta. Kysymyksiä ilman vastauksia, verkkokalvoille painautuneita tilanteita, päässä kuului vuosien saatossa keksityt haukkumanimet. Kaiken olisi voinut kiteyttää yhteen kysymykseen; miksi? En tiennyt olisiko pitänyt ruveta huutamaan ja haukkumaan. Kertoa miltä musta tuntui kolme vuotta. Vai aloittaa kaveri meiningillä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut....
Mä en oikeastaan mieti näin aikuisena kiusaamista tai niitä ihmisiä. Ne eivät ole mun elämässä mitenkään. Niiden jättämät jäljet eivät näy mun arjessani. Mä en koskaan masentunut kiusaamisesta, koska tiesin että kaikki loppuu joskus. Kaikki loppui siihen päivään kun kävelin päättäjäispäivän aamuna ovesta ulos reippaana. Sain vihdoin hengittää ja olla vapaa. Tiesin etten koskaan enää näe ketään niistä. Ne eivät pystyisi satuttamaan mua. Kotona muistan itkeneeni sitä että kaikki on ohi nyt, äitini lohdutti mua sanoilla; hyvä vaan, antaa niiden olla. Tosiaan olen antanut olla. Myönnän välillä tunteneeni katkeruutta, janonnut kostoa ja toivonut kuolemaa kiusaajilleni.
Olisi hienoa levittää asiaa kiusaamisesta kouluissa, koska siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Sitä on montaa eri muotoa ja jotkut tekevät sitä huomaamattaan. Myös opettajat osaavat kiusata välinpitämättömyydellään. Siinä vaiheessa kun kukaan ei puutu kiusaamiseen ovat selkänsä kääntäneetkin kiusaajia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti