Selatessani kaverieni facebookkia ja instaa huomaan jääväni usein ulkopuoliseksi.
Aina ihmiset sanovat tutun nähdessään -soitellaan, -nähdään ensi viikolla. Käytännössä tämän kaltaiset tarkoittavat että useimmiten ei soitella, ei nähdä ensi viikolla tms.
Mulla on lapsuudenkaveri, ollut jo ainakin sen 21vuotta. Elämät meni teininä aika samaa kaavaa; Ihastuttiin, mentiin kihloihin, muutettiin poikaystäviemme kanssa yhteen. Näitä perus juttuja, kyllähän te tiiätte. Noin 5-6 vuotta sitten erosin siitä teini-iän pojasta joka oli jäänyt teiniksi kun samaan aikaan mä halusin elämälle sisältöä. Ystäväni tuli raskaaksi omalle teiniksi jääneelle poikaystävälleen. Ne piti lapsen.
Me ei ystäväni kanssa oltu tekemisissä 1,5 vuoteen. Syy oli ehkä mun, siinä nyt oli kaikenlaista kaunaa jota vieläkin kannan mukanani ja se on postaus erikseen.
Multa on myös hävinnyt ystäviä tuosta noin vain. Osa silloin kun erosin. Osan kanssa yhteydenpito vain jäi. Joidenkin kanssa ollaan ns "hyvänpäiväntuttuja", niitä face "kavereita" joiden kanssa ei koskaan jutella. Osa on omista syistään valinnut sivutien.
Oon huomannut myös itse syyllistyväni tähän pari kertaa. Nään esimerkiksi kaupassa vanhan ystävän ja siinä viimeiseksi sanon -mä soitan sulle kun pääsen kotiin tai - pistetään viestii et koska nähtäis.
Kuitenkaan en laita enkä soita. Miksi? Miksi joku niinkin pieni asia vain jää kuin ystävän muistaminen?
Nykyään tämän lapsuudenkaverin kanssa välit ovat... Niin mitä ne ovat? Viimeksi ollaan nähty lokakuussa tyttäremme syntymäpäivillä jolloin sanottiin noi kuuluisat sanat -soitellaan. Tähän mainittakoon että välimatkaa meillä on vajaat 20km.
Välissä olen kysynyt tapaamisesta ja siihen olen saanut vuosien varrella tutuksi tulleet vastaukset -on nyt tää kiire, -on lapsen hoitopaikka vaihtunut,-nyt on sitä ja tätä. Milloin mitäkin. Hetken päästä hän voi päivittää nettiin että on ystävänsä kanssa siellä ja täällä. Sitä vain miettii että miksen mä kelvannut... Sitä vain miettii että sanoisi suoraan ettei kiinnosta.
Me ei olla moneen vuoteen tiedetty enää toistemme asioista, ei kysellä kuulumisia muuten vaan silloin tällöin.
Mä voin rehellisesti kertoa että mun parhaat tukipuuni ovat omat vanhemmat mutta sitäkin enemmän oma mies.
Mulla on aina ollut hyvin vähän naispuolisia ystäviä. Muistan nuorempana kun kierrettiin baareja katsoneeni viereiseen pöytään. Siinä oli lauma tyttöjä, joku viiden-seitsemän hengen porukka. Niillä oli hauskaa, ne tekivät keskenään "tyttöjen juttuja." Muistan pysähtyneeni siihen hetkeen. Katsoin omaan pöytääni; mun ympärillä istui samankokoinen lauma jätkiä. Meillä oli aina hauskaa, tultiin yhdessä ja lähdettiin saattamaan kaveria kotiin. Mutta me ei tehty niitä "tyttöjen juttuja" koskaan. Meidän juttuja oli loputtomat alapää vitsit, naiset ja alkoholi. Joskus sain toimia myös erotuomarina, kantajana, taksikuskina, siivoojana mutta kiitokseksi sain haleja. Olin aina porukan täysjärkisin jarruttelija. Meidän porukassa ei haukuttu kaveria toiselle, ei ollut omia juomia eikä kaveria jätetty pulaan.
Kyllä, mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen elämääni, muutamien kavereiden
puuttumista lukuun ottamatta. Jos jotain olen oppinut tähän astisesta elämästäni niin tiedän nyt kuka oikeasti välittää ja siksi olen antanut ystävien vain olla ja mennä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti