Vuoden viimeiset..

Vuosi lähenee loppuaan joten olenkin alkanut miettimään mitä kaikkea tänä vuonna on tapahtunut.

Tammikuussa perustin tämän blogin, koska se oli yksi tavoitteeni. Homma on kuitenkin lässähtänyt ja tuntuu ettei aikaa ja kirjoittamista ole. Tämä ei siis ole lähtenyt toivotolla tavalla käyntiin. Ensi vuonna on aikaa parantaa.

Maaliskuussa sain töitä mikä oli myös tavoitteenani. Paska paikka ja paska palkka mutta koko kesä siinä meni ja hieman syksyäkin. Muutamat kaverit työ kuitenkin antoi.

Kesällä E:llä todettiin infektioastma. Ihan hyvä asia sinänsä että sairastelu saatiin päättymään ja oikea lääkitys päälle.

Keväällä otin selkääni myös ison tatuoinnin josta olin haaveillut. Kuvasta tuli mitä upein ja ihailen sitä vieläkin.

Syyskuussa työni loppuivat mikä oli parasta pitkään aikaan.
Syksyllä otin käteeni pienen tekstitatuoinnin.

Lokakuussa E täytti 2 vuotta, juhlimme niitä tuttuun tapaan pienellä lähipiirillä.

Marraskuussa sain tiedon opiskelupaikastani. Valmistun 2018 jalkahoitajaksi.

Ensi vuodeksi haluan päästä taas töihin ja suunnitteilla on kolme uutta tatuointi :)

Kuulumisia

Viime postauksesta on jo aikaa...
Paljon on kerinnyt tapahtua.
Lopetin työt ja musta tulee jalkahoitaja noin 1,5 vuoden päästä.
E on sairastellut taas paljon syyskuun jälkeen flunssaa mutta onneksi ollaan selvitty kotona.
Mies tekee enää yhtä työtä ja kesän stressi on hieman helpottanut. Suurin syy siihen on työni lopetus.
On hienoa päästä opiskelemaan juttua josta on jo pitkään haaveillut ja pyrkinyt monesti saman tyyppisiin aloihin.
Kouluni alkaa 7.11 ja odotan sitä jo innolla! Niin kuin pikkulikka peruskoulun jälkeistä syksyä.
Palan halusta sosialisoitua, nähdä ihmisiä ja avartaa maailmaani. Koulutus on omaehtoista ja lähijaksoja on silloin tällöin.. Kerron lisää ihan varmasti kun saan itse tietää lisää.





Muuten elämä rullaa omilla uomillaan. Nyt on tuntunut ettei ole oikein mitään kirjoitettavaa ehkä siksi myös tämä hiljaisuus... En tiedä jääkö tämä kirjoitus tämän vuoden viimeiseksi?

Kun pelkäät menettäväsi lapsesi...

Meidän lapsella on todettu muutamia kuukausia sitten infektioastma. Yleisesti se ei vaikuta lapsemme elämään juuri mitenkään. Kohtauslääkitys on ventoline ja lääkitys on flixotide. Terveenä ei juuri kohtauksia ole, kerran kaksi kuukaudessa. Kohtauksessa henki alkaa hieman vinkumaan,yskittää ja hengitys muuttuu hieman raskaammaksi. Suihkaus ventolinea saa tilanteen raukeamaan.

Nyt lapsellamme on flunssa mikä ei mielestäni sovi yhteen infektioastman kanssa ollenkaan! Taistelu hengittämisestä alkaa jo hieman ennen kuin flunssa. Tuntuu etten pysty auttamaan häntä tarpeeksi ventolinella. Tämä tunne oli taas eilen illalla... Seurasin nukkuvan lapsemme (kutsuttakoon häntä tästä lähin E:ksi) hengitystä vajaan tunnin. Hengitys oli todella vinkuvaa ja työlästä niin että koko lapsi heilui. En tietenkään itse voinut edes ajatella nukkuvani ettei E vetäisi viimeistä hengenvetoaan tukehtuen. Soitin ambulanssin joka tulikin puolentunnin päästä. He päättivät että lähdemme tyksiin. Selitin kuitenkin tilannetta uudestaan ja he konsultoivat vielä lääkäriä puhelimessa josta tuli ventoline annostus ohjeet, kuusi suihkausta baby haleriin ja neljän tunnin päästä neljä suihkausta jos ei auttaisi olisi lähdettävä tyksiin. Onneksi tilanne helpottui kotona ja neljän tunnin päästä annoin lääkettä uudestaan, koska hengitys vinkui ja oli hieman raskasta.

Jokainen voi vain kuvitella miten kamalaa on katsella oman lapsen kärsimystä. Jos olisin voinut olisin yöllä ottanut itselleni hengitys vaikeuden että E olisi saanut nukkua hyvin yönsä. Jos olisin aamuun asti odottanut olisiko meillä enää lasta? Hui, ihan järkyttävän kamala ajatus!

Viime yö oli elämäni pisin yöni ikinä. En saanut unta ja jos sain säpsähdin heti hereille kun E kääntyi tai yskäisi. Vähän väliä mun oli katsottava hengittääkö vielä...
Onneksi kaikki on nyt taas hyvin. Oli hyvä että soitin ambulanssin ettei sattunut mitään peruttamatonta.

Välillä mietin miksi ei meidän lapsi voi olla niin kuin muutkin terveet lapset? On kolme mansikkaluomea ja nyt vielä infektioastma.. Ei saisi valittaa kun on vielä huonommassa kunnossa olevia lapsia mutta silti se harmittaa. Tietysti jokainen vanhempi haluaa kaikin puolin terveen lapsen ja olenkin todella kiitollinen siitä ettei mitään vielä vakavampaa ole.

Toivottavasti meidän tilanne pysyy kaikin puolin yhtä hyvänä jatkossakin.

Alkava syksy

Kesä on nyt mennyt ja olisin halunnut kirjoittaa enemmän. Puista tippuu lehdet ja joka päivä sataa, on kylmää ja hämärää. Kesäkukat ovat kuolleet ja tilalle on laitettu lyhtyjä valaisemaan pimeitä syysiltoja. Meidän kesä on ollut täynnä töitä ja remonttia. Kaksi kesäloma viikkoa ja juhannus. Laivareissu ja aamulla krapula. Varpaat Yyterin hiekassa ja jättiburgeri huolttiksella. Hiostava kesälauantai Zoolandiassa ja muutama kirppiskierros. Yhden ihmisen pieni flunssa.

Ei todellakaan mikään elämän kesä. Vaan tasapainoilua töiden, remontin ja kakkavaippojen välillä. Tappelua aikaa vastaan jos vain saisi ajan menemään hitaammin mutta kuitenkin nopeasti että viikonloppuisin ehtisi levätä. Työtunnit eivät riitä töissä eikä kotona. Mies tekee kahta työtä ja itse teen kaiken muun minkä töistä ehdin. Illalla ei ole aikaa istua kuin hetki kahdestaan. Sängyssä vain nukutaan kahdestaan.

Mutta en valita koska, kohta rannettani koristaa uusi tatuointi sanoin ~Be grateful~

Sitä totisesti olen joka hetkestä!

p.s. Apteekista pitää hakea vitamiineja.

Raskausuutisia mutta ei meiltä

Tunne kun facebook fiidiisi tulee vuoron perään uutisia synnyttäneistä, raskausajan lääkärikäynneistä  ja uusista alkaneista raskauksista. Niin, mikä oma tunteeni on noita yllä mainittuja nähdessäni? Olen yhdessä mieheni kanssa saanut jo yhden ihanan kohta 2 vuotta täyttävän tytön. Mitä sitten?

Mistä tietää koska on vauvakuume? Mulla ei ole koskaan kai ollut sellaista...

Silloin kun lapsemme syntyi sai usein vastailla kysymyksiin että koska toinen lapsi tulee...


Mulla ei ole koskaan ollut saman ikäisiä sisaruksia. Mulla on siis vain kaksi velipuolta ja siskopuoli ja me neljä ei koskaan asuttu samaan aikaan kotona. Mun lapsuus tuntui tältä osin todella yksinäiseltä. Muistan kaivanneeni sisarusta jonka kanssa voisi kinata, mennä samaan aikaan kouluun ja joka kävisi läpi samoja nuoruuden kasvukipuja. Kuten arvata saattaa en koskaan saanut pikkusiskoa tai veljeä vaikka miten yritin puhua vanhemmilleni... Välillä oli todella rankkaa olla vain se ainut yhteinen lapsi. Asiassa oli tietysti hyväkin puolensa; vanhempani halusivat ja vieläkin haluavat vain mulle parasta eikä tarvitse tapella saamastaan huomiosta.
Näin aikuisena on pakko myöntää että ei sisarus vieläkään pahitteeksi olisi. Olisi taas joku kuka kävisi elämässään läpi suurinpiirtein samoja asioita.

Mä olen, niin kauan kuin muistan, halunnut kaksi lasta. Ihan jo senkin vuoksi että lapsilla olisi seuraa toisistaan niin lapsena kuin vanhempanakin. Vaikka oma lapsuuteni oli paras mahdollinen haluan silti tehdä jotain toisin kuin vanhempani. Haluan antaa esikoisellemme sen ilon sisaruksesta jota en itse saanut koskaan kokea.

Kielletyt ajatukset

Hassua miten hetki sitten julkaisin tekstin siitä miltä ero tuntuisi. Nyt olen (okei, pienten vastoinkäymisten kohdatessa) alkanut miettimään eri vaihtoehtoja asioille.
Onko mun elämäni nyt tässä tämän saman miehen kanssa? Meillä on yhteinen lapsi ja ehjä hyvä perhe. Meillä on asiat hyvin vaikka rahasta on välillä tiukkaa. Kysymys kuuluukin haluanko tosiaan tätä kaikkea? Tässäkö tämä elämä nyt on?

Me olemme molemmat ns "hyvistä perheistä" ja kuten olen aiemminkin maininnut meidän ajatus on lapsen myötä pysyä yhdessä mutta karu fakta on se ettei kenenkään kanssa voi olla vain jonkun toisen takia. Tarkoitan nyt perheitä jotka ovat päätyneet eroon vaikka yhdessä piti olla lapsen takia. Olemme tietysti vapaaehtoisesti rakkaudesta yhdessä ja lapsi on pieni bonus suhteessamme.
Miksi se alku ajan huuma häviää aina? Kenenkään suhde ei voi olla ikuisesti sitä uutta tunnetta kun näkee toisen... Oi, miten sitä aina jännitti!
Ensisuudelmat, halaukset. Ekat yöt toisen luona..
Ehkä kaipaankin sitä alku ajan huumaa ja tiedän ettei sitä saa takaisin kuin aloittamalla uuden suhteen. Kun siitäkin huuma häviää olisi taas aloitettava alusta. Järjellä ajateltuna hommassa ei ole järkeä. Elämäänsä ei voi vain ajelehtia etsien uutta ihmistä, joskus on tyydyttävä siihen mitä on.


Meidän perheessä tuntuu olevan kaikki ja nytkö haluaisin lähteä? Enkö voisi vain olla tyytyväinen tähän kaikkeen? Milloin kaiken pitää olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta samaa vanhaa niin pitkään että haluaa erota?

Jokaisessa suhteessa on ne hyvät ja huonot hetkensä ja joskus vastoinkäymisten sattuessa olen löytänyt itseni yllä mainittujen ajatusten kimpusta. Onko se kuitenkaan okei? Siis ajatella kaikkea tuollaista..
Eikö jokainen pariskunta halua olla se pari joka on ainakin 30 vuotta yhdessä?

Juuri tänään mä haluan ainakin olla sellaisessa suhteessa joka kestää. Kestää yhdessä nauretut ilot, yhdessä kinastellut riidat, itketyt surut ja yhdessä tehdyt muistot. Mun on sittenkin helvetin hyvä näin!

Jos se joskus tapahtuu

Mä olen sellainen ihminen joka huomaamattaan miettii paljon asioita. Mietin aina ennen kuin toimin, mietin syyt ja seuraukset.
Meidän lähipiirissä on tähän vuoteen jo erottu moneen kertaan ja se on saanut mut myös miettimään omaa parisuhdettani.
Mä olen eronnut jo kerran suht pitkästä suhteesta ja sitten niistä muutaman kuukauden kestävistä jutuista.
Ensimmäinen ero tapahtui mun päätöksestäni ja sitä olin käsitellyt jo vuoden päivät itsekseni. Eron jälkeen tapailin muutamia kuukausia erästä ja hänen ilmoituksestaan juttu kuivui kasaan. Mulle se tuli puskista ja se sattui. Itkin pitkään, kierisin niin suurelta tuntuvassa surussani päivästä toiseen. Näin vuosia myöhemmin hänen päätöksensä oli oikea.
Vähän sen jälkeen aloimme seurustella silloisen pitkä aikaisen kaverini kanssa, joka on siis nykyinen avopuolisoni.
Miten hirveältä ero nyt tuntuisi yhteisen lapsen myötä?
Me olemme olleet sillä ajatuksella yhdessä että erotaan vain sitten jos petetään. Tarkoittanee (niin kliseetä kuin se onkin) sitä että me olemme toisillemme ne loppuelämän ihmiset.
Ennen lasta puhuimme suhteen tavoitteista ja millaisen suhteen haluamme puolisoina sekä lapsen vanhempina. Mielestäni ainakin tähän mennessä olemme jokseenkin täyttäneet edellytyksemme. Tietysti välillä tulee sanaharkkaa mutta ei sellaista teini-iän pelleilyä.



En osaa kuvitella meitä eronneena. En osaa kuvitella lapsellemme äitipuolta. Saatikka isäpuolta. Kaikki se lapsen hoito järjestely, elatusmaksut...
En halua taas kokea sitä maailman järkyttävintä surua minkä ero aiheuttaa. Sitä tuskan määrää minkä itsestään eron hetkellä löytää.
Jos eron hetki joskus tulee, se tulee olemaan vaikeaa.

Kiusaamisen jäljet, avohaava vai arpi?

Luin joku aika sitten erään iltapäivälehden nettisivuilta tekstin pätkän koskien Avoin kirje nimistä alkavaa sarjaa. Siinä nainen oli kirjoittanut kirjeen ex miehelleen. Olen joskus miettinyt mitä kirjoittaisin tai sanoisin jos joskus törmäisin aikuisena koulukiusaajiini. Nyt se oli nimittäin edessä aavistamatta ja yllättäen.


Olimme yksi viikonloppu laivalla ja yläaste aikainen kiusaajani näki mut siellä. Tupakka paikalla moikkaili ja kyseli olenko ollut yläasteella samaan yms. Mä käänsin selkäni ja esitin etten kuullut. Kaverini vieressä sanoivat mun olevan se keneksi tää nainen mua luuli. Hän alkoi pyydellä anteeksi ja selittää ryhmän paineita että miten oli pakko kiusata muiden mukana. Mä tokaisin kaikkeen vastaukseksi miten mulle on ihan v**un sama hänen anteeksi pyyntönsä, koska se ei muuta mitään. Hän pahoitteli vielä kovasti ja ymmärsi poistua. Mulle tuli aivan hirveä olo mutta samalla olin tyytyväinen itseeni. Pystyin aiheuttamaan edes pienen tuskan kiusaajalleni joka tiesi tehneensä väärin.


Näin kymmenen vuoden jälkeen anteeksipyyntö ei enää auta. Mä olisin halunnut kuulla sen silloin... Ilman kiusaajia musta ei olisi ehkä tullut tätä ihmistä. Mä olen kasvattanut luonnetta paljon tähän ikään mennessä. Olen henkisesti vahvempi kuin koskaan ennen.


Vaikka joskus olen miettinyt tilanteen "valmiiksi" ei se mennyt niin. Kiusaajan nähdessäni muistot tuli kirkkaana mieleen. Kädet täristen olin sanaton mutta täynnä vihaa ja katkeruutta. Kysymyksiä ilman vastauksia, verkkokalvoille painautuneita tilanteita, päässä kuului vuosien saatossa keksityt haukkumanimet. Kaiken olisi voinut kiteyttää yhteen kysymykseen; miksi? En tiennyt olisiko pitänyt ruveta huutamaan ja haukkumaan. Kertoa miltä musta tuntui kolme vuotta. Vai aloittaa kaveri meiningillä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut....


Mä en oikeastaan mieti näin aikuisena kiusaamista tai niitä ihmisiä. Ne eivät ole mun elämässä mitenkään. Niiden jättämät jäljet eivät näy mun arjessani. Mä en koskaan masentunut kiusaamisesta, koska tiesin että kaikki loppuu joskus. Kaikki loppui siihen päivään kun kävelin päättäjäispäivän aamuna ovesta ulos reippaana. Sain vihdoin hengittää ja olla vapaa. Tiesin etten koskaan enää näe ketään niistä. Ne eivät pystyisi satuttamaan mua. Kotona muistan itkeneeni sitä että kaikki on ohi nyt, äitini lohdutti mua sanoilla; hyvä vaan, antaa niiden olla. Tosiaan olen antanut olla. Myönnän välillä tunteneeni katkeruutta, janonnut kostoa ja toivonut kuolemaa kiusaajilleni.


Olisi hienoa levittää asiaa kiusaamisesta kouluissa, koska siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Sitä on montaa eri muotoa ja jotkut tekevät sitä huomaamattaan. Myös opettajat osaavat kiusata välinpitämättömyydellään. Siinä vaiheessa kun kukaan ei puutu kiusaamiseen ovat selkänsä kääntäneetkin kiusaajia.

Kaksi kuukautta ja kymmeniä lääkäreitä

Meillä on sairasteltu. Sairasteltu jo 2 kuukautta. Kaksi aivan helvetin pitkää kuukautta. Lastamme ovat tutkineet kymmenet lääkärit tuloksetta. Diagnoosit ovat keuhkoputken ja korvien tulehdus. Aina. Välillä vikaa ei ole missään vaikka selvästi lapsi on itkuinen ja kipeä. Lapsemme on syönyt kolmea eri antibiotti valmistetta, tuloksetta. Nuha kuume on muutamia viikkoja pois ja tulee aina takaisin vaikeuttaen hengitystä.

Tänään olimme taas päivystyksessä ja pyysin saada lapsemme hengittää ventolinea mutta lääkäri ei jostain omasta oivalluksestaan sitä luvannut. Ilalla soitimme ambulanssin, koska yö olisi vastassa eikä lapsi kunnolla hengittänyt. Ambulanssista annettiin ventolinea ja nyt lapsemme nukkuu rauhassa kun henki vihdoin kulkee.

Yksi lääkäreistä mainitsi infektioastman ja olen googletellut asiaa. Siihen ei antibiottia ole eikä ne auta ja usein niitä määrätäänkin "turhaan" väärän diagnoosin vuoksi. Hengitysoireetkin sopisivat lapsemme tilaan. Kaikki siis sai alkunsa ihka ensimmäisestä flunssasta lapsellamme ikinä. Olisiko hän ollut muutaman kuukauden ikäinen. Flunssa löi silloin jo keuhkoihin ja sai hengitellä päivystyksessä ventolinea ja se auttoi. Nyt nämä viimeiset kaksi kuukautta jokaisessa pikku köhässä tulee hengitysoireita ja hengitys vaikeutuu päivä päivältä niin että yksinkertaisesti ventolinea on pakko saada hengitettyä. Kaikkein pelottavinta tässä on se kun kuuntelet toisen katkonaista köhinää etkä voi auttaa mitenkään. Pitääkö oikeasti odottaa että henki pysähtyy?
Katsotaan löytääkö lastenlääkäri saman diagnoosin...

Lapsi ei saa syötyä eikä joutua kun henki ei kulje. Makaa naama kalpeana sylissä silmät kiinni odottaen että joku tulisi auttamaan. Soitan päivystykseen siinä toivossa että hengitystie saataisiin auki mutta turhaan. Kerran meitä ei huolittu päivystykseen, välillä korvissa ei näy mitään, milloin on vain sama tuttu lause -flunssaa on nyt liikkeellä paljon. Toinen on selvästi tukkoinen ja puhisee.

Väillä sitä mietti että miksi tässä maassa on joskus niin pirun vaikea saada apua?
Olen kuitenkin kiitollinen että apua on edes mahdollista saada mutta joskus se voi tulla liian myöhään...

Kävin äskön katsomassa nukkuvaa pientämme, nyt hän hengittää normaalisti tuhisten ja me kaksi erittäin väsynyttä ja kipeää vanhempaa kömmimme myös nukkumaan.

Äitienpäivä

Tänään vietetty äitienpäivä on itselleni toinen virallisesti ehkä kolmas, ensimmäisen äitienpäivän olin vielä raskaana. Lapsuudessa oli hienoa aina askarrella omalle äidille koulussa jotain pientä ja pitää lahja salassa. Äitienpäivä aamuna antaa lahja äidille ja nähdä iloinen ilme. Äitienpäivään liittyy paljon hyviä muistoja.
Mä en ole saanut äitienpäivänä mitään erityskohtelua, en aamupaloja, ruusuja tms.
Äitienpäivä aamuna tiskasin ja imuroin aamulla sillä välin kun mies nukkui. Pesukonekin pyöritti pyykit siinä välissä. Lapsemme on sen verran pieni ettei ymmärrä mitään tälläisestä päivästä.
Äitini oli ostanut yöpaidan mulle ja lupasin töistä tuoda meille ruusuja. Mies osti suklaalevyn kun pyysin. Söimme lounaan ja kakkukahvit. Maalasimme seiniä remppa talossa. Täysin normaali päivä siis.
Facebook täyttyi ihmisten päivityksistä joissa oli saatu sitä ja tätä lahjaa. Teennäistä paskaa kaikki!
Tai sitten mä olen vain pirun kateellinen.


Viime vuonna oli ensimmäinen äitienpäiväni ja sain paperista taitellun lennokin mieheltäni. Lähinnä vitsinä mutta se loukkasi. Muistan sanoneeni silloin etten aio muistaa häntä isänpäivänä. Arvatakin saattaa etten muistanut. Mä en oikeastaan enää odota mitään.


Jotain hyvääkin jäi päivästä käteen. Saan olla äiti. Saan tuntea kun oma lapsi halaa, siinä tuntee itsensä tärkeäksi. Aamuisin kuuluu sängystä sana -Äiti.

Lähettämätön

"Miten etäälle me ollaan ajauduttu? 
Ei enää olla yhteydessä sitä vähäistäkään mitä ennen. Välillä tuntuu että olen menettänyt sut. Viimeksi hiljaisuutta kesti 1,5 vuotta. Yritin kovasti pitää suhun yhteyttä mutta sä aina unohdit. Kuten aina ennenkin siihen asti. Nyt hiljaisuutta on kestänyt reilu 7 kuukautta. Sopimusta hiljaisuudesta ei ole, yhteydenpito on aina vain sun osalta jäänyt. 

Mä olen päättänyt olla ottamatta suhun yhteyttä enää, koska tilanne ei sillä enää parane. Meillä on paljon selvittämättömiä asioita tai ainakin mulla on. Paljon asioita jotka ovat vaivanneet mua jo vuosia. Asioita jotka tulevat aina kummittelemaan mielessä. Liikaa kysymyksiä jotka alkavat sanalla; Miksi?
En vaan voi ymmärtää miten oot voinut laiminlyödä meidän ikuisuuden kestänyttä ystävyyttä.
Itsekin olen virheeni ja valintani tehnyt mutta ainakin olen yrittänyt korjata tilanteen.
Ehkä asiat ratkeavat kaikessa hiljaisuudessaan ja joku päivä pystymme olemaan niin kuin ennenkin. Pahimmassa tapauksessa asiat jäätyvät...

Välillä olen vihainen sulle, olen jopa facebookissa laittanut päivityksesi näkymättömiin.
Joskus olen niin katkera että haluan pyyhkiä sut kaikesta pois, vanhoista valokuvista, muistoista...
Kun pidät yhteyttä muihin paitsi muhun tunnen suurta kateellisuutta. Miksi joku muu saa huomiotasi muttet vaivaudu vastaamaan viestiini? Et viitsi pitää lupaustasi.

Nämä kolme tunnetilaa kuvaavat ystävyyttäni sua kohtaan. Koska ne tunteet muuttuivat tällaisiksi?"


Mun oli pakko kirjoittaa tämä. Lähettämätön viesti ennen niin hyvälle lapsuudenystävälle mutta nykyään vieraaksi muodostuneelle ihmiselle. Niin paljon sanottavaa muttei koskaan tarpeeksi tilaisuuksia puhua niistä. Mua harmittaa että olen menettänyt elämästäni yhden asian... Mua harmittaa että se on asia minkä kanssa pitää pystyä elämään. Mua suututtaa tämä tunne mikä on ollut jo pari vuotta...

Mitä haluan opettaa lapsellemme?

Meidän lapsi täyttää syksyllä jo kaksi vuotta ja vaikka siihen on vielä aikaa hieman olen miettinyt millainen ihminen lapsestamme kehittyy. Miten hienoa on huomata kun lapsi on oppinut uutta.

Mitä haluan opettaa hänelle elämästä?

Tietysti kaikki ne perusasiat kuten; miten kengät puetaan. Kuinka haarukalla syödään. Miten keiton saa pysymään lusikassa suuhun asti. Oikean ja väärän merkityksen.

Meillä on kasvatettavana aivan puhdas ihmisen alku. Pieni ihminen jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Muistan kun tyttäremme opetteli syömään kiinteitä. Meille niinkin arkipäiväinen ruoka kuin peruna oli pienelle täysin uusi asia.
Haluan opettaa kaiken uuden. Kunnioitusta toisia (etenkin) ihmisiä kohtaan. Hieman nöyryyttä muttei saa jäädä toisten jalkoihin.
Avarakatseisuutta, maailma ei ole yksin sitä mitä takapihan ikkunasta näkyy.
Kiitollisuutta, valittaa saa mutta pitää myös nähdä mitä hyvää ympärillä on.
Haluan näyttää rakkautta ja hellyyttä.
Ihmiset osaavat olla myös hyvin julmia toisilleen eikä siihen voi koskaan varautua. Ei saa luottaa liikaa.

Haluan olla hyvä äiti aina. Nyt ja joskus tulevaisuudessa toiselle lapsellemme. Kun katson lastamme silmiin toivon näkeväni lempeyttä. Haluan olla luomassa lapsellemme muistoja ja hyviä hetkiä.

On aivan upeaa kuulla lapsen hersyvää naurua kun ollaan yhdessä keksitty jokin uusi hauska leikki. On hetkiä jolloin haluaa pysäyttää ajan ja vain katsoa tippa silmässä upeaa lastaan.
Kaikki ei tietysti ole aina yhtä vaaleanpunaista rakkaus kuplaa mutta olen silti todella etuoikeutettu että meillä on yhteinen lapsi.
Mielestäni elämän tarkoitus on kuitenkin lisääntyä. Yleisesti ottaen rakkauden löytäminen ja elämän jatkuminen ovat tärkeitä asioita.
Haluan opettaa kaiken tämän lapsellemme. Haluan kehittyä äitinä.

Toinen lapsi... mutta koska?

Mulle on niin kauan kuin muistan, ollut selvää että haluan lapsen ennen kuin täytän 25-vuotta. Esikoisemme syntyi kun olin 23 vuotias.
Olen myös ollut pitkään tietoinen että haluan vähintään kaksi lasta. Meidän kohdalla on tosiaan ollut kiinni haluamisesta, koska tulin suht nopeasti raskaaksi ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olemme olleet siinä kohtaa onnekkaita, koska kaikilla raskaaksi tuleminen ei käy nopeasti.

Mikä sitten on meidän mielestämme sopiva aikaväli toiselle lapselle?

Mulla ei niinkään ole väliä kunhan toinen lapsi olisi viimeistään silloin kun itselläni olisi ikää 32- vuotta. Sopivana ikäerona olemme ajatelleet 2-4 vuotta, koska esikoinen on silloin vielä pieni mutta enemmän itsenäinen ja ymmärtää asioista hieman enemmän kuin nyt. Tällöin meidän talomme olisi jo myös valmis ja tilaa olisi enemmän kuin nykyisessä asunnossa.

Olen aina pitänyt ja pidän vieläkin lapsista. Oma lapsi on maailman tärkein ja hienoin asia mutta uudessa raskaudessa on taas omat murheensa. Esikoisen raskaus oli jäätävän hirveä rv 20+ asti. Ensin voin vain hieman pahoin mutta viikkojen edetessä alkoi oksentelu. Ensimmäiseksi aamulla, aamupalan jälkeen, päivällä, päiväruoan jälkeen, Illalla, iltapalan jälkeen. Kaiken sen oksentelun välissä olin vuodelevossa. Jaksoin koko keho täristen pukea vaatteet päälleni. Kaikki etoi. Pyykinpesuaineen tuoksu, wc raikastimen tuoksu joka oksentaessa pyttyyn tuli nenään ja sai aikaan yökkäys refleksin. Kaikki ruoka. Jos jotain pystyin syömään se tuli pian ylös.

Muistan ajatelleeni jossain kohtaa että mitä jos tämä jatkuu raskauden loppuun saakka. Neuvolassa ei ymmärretty tai toisin sanoen ei haluttu ymmärtää pahoinvointiani. Viikkojen edetessä vauva alkoi potkia todella kovaa, niin että välillä kipu tuntui sietämättömältä. Lopulta raskaus meni kaksi viikkoa yli lasketun ajan ja synnytys käynnistettiin. Kaikki se sairaalassa oleminen ahdisti ihan hirveästi. Tunsin itseni sairaaksi niissä kaavuissa, huoneessa, käytävillä ja ylipäätään koko sairaalassa olon ajan.
Itse synnytyksestä jäi hyvät muistot.

Omasta mielestäni en ole koskaan imettänyt mutta sairaala ehkä katsoi ne pari ensimmäistä päivää imetyksen ajankohdaksi. Muistan vain ajan jolloin maitoa ei tullut ja ajan jolloin maitoa tuli kolme tippaa. Pieni vauva huusi nälkäänsä enkä pyydettäessä saanut korviketta. Viimeisenä yönä muistan korvikkeen vihdoin tulleen ilman pyytämättä.

Kaiken tämän edellä mainitun pointti on siis se että kestänkö kaiken uudelleen vielä näin äkkiä? Raskaus yhtälöön lisättäisiin vielä 3-vuotias uhmaikäinen taapero.

Olisinko valmis luopumaan tähän asti saavutetusta "vapaudesta" juuri kun ollaan vauva ajasta selvitty, nyt kun taaperoa voi jättää huoletta kauppareissujen ajaksi mummilaan? Nyt kun jatkuvasta sylissä kantamisesta ollaan päästy. Kaikesta siitä vauvahömpästä on päästy eroon. Nyt voin viikonloppuisin nauttia muutaman lasillisen.

Vaikutanko itsekkäältä? Ehkä, mutta mulla on oikeus päättää toisen ihmisen elämän alusta mun sisälläni. Raskaudessa oli myös hyviä asioita joita on jäänyt kaipaamaan. Ihanien vauvan vaatteiden ihastelu jo ennen kuin kukaan muu, meitä kahta luukunottamatta, tiesi raskaudesta. Kun tunsi ensimmäiset vauvan liikkeet. Näki koko ajan vatsan kasvun ja ymmärsi että vatsassa kasvaa uusi ihminen...

En tiedä mitä tekisimme jos nyt syystä tai toisesta raskaustesti näyttäisi punaista viivaa. Luulen, ettemme pitäisi lasta, koska nyt tuntuu ettei toiselle lapselle ole tässä vaiheessa tilaa. Ei ole tilaa taloudellisesti, ei asunnossa, eikä mielessä. En vain osaa kuvitella itselleni raskausmahaa nyt juuri tässä. Tämän hetkinen työni on fyysisesti raskasta, olen jalkojeni päällä koko päivän ja nostelen jokseenkin painavia asioita. Jos nyt raskaus yllättäisi ja olisi alkuunsa samanlaista kuin edellinen joutuisin jäämään sairaslomalle ja pahimmassa tapauksessa työni loppuisi siihen.

Jos me saamme valita (tai päättää) toisen lapsen aika on noin 1,5 vuoden päästä. Jos toista lasta ei jostain syystä tulisi, toivon että olisimme onnellisia yhdestäkin lapsesta. Elämää ei tietenkään voi suunnitella etukäteen ja tilanteet muuttuvat ihmisten mukana.

Meidän pääsiäinen

Pääsiäisviikkona meillä kasvateltiin rairuohoa ja raadettiin kirjaimellisesti rankkaa päivää töissä.
Osteltiin suklaamunia ja ripoteltiin pääsiäistipuja sinne tänne. Pitkäperjantai aamulla lähdettiin laivalle, piknik risteilylle miehen kanssa. Oli mahtavaa viettää aikaa hetki kahdestaan ja vaan rentoutua päivä.
Meillä meni pääsiäinen tosi nopeasti remonttia tehdessä ja iltaisin oli hyvä hetki taas pysähtyä kotiin hyvän ruoan ja viinilasillisen ääreen.
Me ollaan nyt todella ihastuneita tacopeltiin ja se oli meidän pääsiäisherkkuna iltaisin.

Kumpikaan meistä ei pidä mämmistä mutta mun piti tänä vuonna maistaa sitä pitkästä aikaa moneen vuoteen ja se oli ihan yhtä pahaa kuin muistinkin.
Suklaamunia on tullut tietysti syötyä lapsenkin kanssa nyt kun lapsi on isompi kuin viime vuonna samoihin aikoihin.

Lauantai yönä meidän lapselle iski joku vatsatauti ja sitä siivottiin pari kertaa yön aikana. Onneksi se meni nopeasti ohi ja ruoka alkaa jo maistua paremmin.

Tänään on takana ensimmäinen arki eli siis työpäivä pyhien jälkeen. Vielä meille kaikille olisi muutama vapaapäivä maistunut!

Helmikuun kuulumisia.

Onpas aika mennyt nopeasti. Kuukausi siitä kun viimeksi olen blogiin tekstiä kirjoitellut.

No, mitä meille kuuluu nyt? 

Mulle tehtiin kuun alussa erittäin kivulias ala viisaudenhampaan poistoleikkaus ja kaksi viikkoa meni syöden särkylääkettä ja poski turvoksissa.Vaikka leikkaus ei sinänsä ollut kivulias puudutteen vuoksi mutta olotilat sen jälkeen olivat aivan järkyttäviä ja kaiken lisäksi sain vielä n. kymmenen tikkiä!

Olen aloittanut työni joka ei tietenkään ole mulle se loppuelämän työ(?) josta jään joskus eläkkeelle mutta tähän tilanteeseen riittävä, koska työmatkaan menee vaivaiset 5 minuuttia. Työ on myös suht rentoa ja omaan tahtiin tehtävää.

Tyttäremme aloitti hoitonsa jossa viihtyy mainiosti. Haimme paikkaa perhepäivähoitajalta ja ratkaisu oli juuri oikea meille, koska lapsemme on kuitenkin vielä niin pieni ja tarvitsee aikuisen avustusta ja isossa päiväkoti ryhmässä jäisi vielä jalkoihin tuossa iässä.

Kävimme miehen kanssa laivareissuillemassa ja oli todella kivaa kun sai hieman parisuhdeaikaa ja rentoutua. Risteily ohjelma oli meillekin mieluisa Electric Carneval white party teemalla.

Otin neljännen tatuointini joka on samalla myös suurin. Sekin jälkeen päin erittäin kivulias, koska kutina paranemis vaiheessa oli jotain aivan hirveää mutta hieno tatuointi on!

Pienimuotoinen flunssakin ollaan keritty kuukauden aikana sairastamaan. Tyttäremme oli vain hieman kuumeessa.

Miehellä on koulua jäljellä enää kuukausi joka sekin omalla tavallaan on hienoa!
Tämä ihana auringonpaiste on saanut ajatukset lentämän ja ollaan suunniteltu jo kevätreissuja ja tulevaa kesää. Pääsiäisenä olisi edessä ensimmäinen  American Car Show Helsinkiin!

Kuun vaihtuessa lapsemme täyttää 1,5 vuotta sekä  myös blogini on ollut olemassa jo huimat 2 kuukautta! 

Parisuhde +1

Viimeaikoina on paljon keskusteltu parisuhteesta, ruuhkavuosista, perheelliset vs sinkut- aiheista joten munkin on nyt laitettava oma lusikkani soppaan.

Me olemme olleet yhdessä jo muutamia vuosia ja ennen suhdettamme olimme kavereita liki 9 vuotta ja meillä on 4 vuotta ikäeroa.
Aloimme seurustella vasta kun mieheni oli myös eronnut 3,6 vuoden suhteestaan. Itse olin ollut siihen mennessä sinkkuna vuoden verran.
Tapailimme ensin jonkin aikaa mutta päätimme pitää juttumme salassa. Samaan aikaan mies teki muuttoa eronsa vuoksi toiselle paikkakunnalle.

Taipailimme aina vain enemmän ja vietimme aikaa paljon toistemme luona. Yhtäkkiä huomasimme asuvamme yhdessä. Puhuimme paljon lapsesta. Kävimme keskusteluissa molempien tavoitteet läpi ehjästä perheestä. Emme halunneet missään vaiheessa suhdettamme päätyä eroon.

Oli Tammikuu 2013 ja tein seitsemän aikaan lauantai aamulla raskaustestin.
Vatsa kasvoi ilman mitään huolia ja ongelmia koko kevään ja kesän. Syksyllä viikoilla 42+2 synnytys käynnistettiin.

Nykyään olemme aivan tavallinen lapsiperhe; mies opiskelee lisää, itse menen töihin ja vapaa- ajalla jaloissa häärii taapero.
Suhteemme ei kuitenkaan ole säilynyt samana. Kahdenkeskeinen aika on laskettavissa yhden käden sormin vuodessa. Kotiin tullessa alkaa toinen työmaa... Pyykit, tiskit, ruoka, vaipan vaihtamisen loputon ruljanssi... Kaikki lapsiperheet tietävät mistä nyt kirjoitan.

Välillä sitä kaiholla suorastaan kadehtii sinkkuja tai suhteita joissa on vain kaksi aikuista. Sai nukkua koko pitkän yön kertaakaan heräämättä. Jokaisen päivän sai elää vain itselleen... Kuitenkin sitä muistaa että tämä kaikki on omaa valintaa. Elämää eletään itselleen eikä toisille.
Lapsiarki on  välillä raskasta ja tuntuu että tekeminen ei lopu edes tekemällä. Odotat että koska pääset itse sänkyyn nukkumaan sen jälkeen pitäisi vielä hoitaa parisuhdetta mutta olo on kuin  kaikkensa antaneella lahnalla...
Meidän suhde pysyy "tuoreena" niinkin yksinkertaisella asialla kuin toisen huomioon ottamisella. Vaihdetaan viestejä pitkin päivää, ikävöidään toista mutta annetaan myös toiselle tilaa vain olla. Kaiken häslingin keskellä ei tietenkään aina muista tai ehdi hellitellä mutta viimeistään nukkumaan mentäessä hellitään ja rakastetaan toisiamme.

Tekstiä kirjoittamisesta

Olen aina kirjoittanut ja lapsuuden haaveammatti oli kirjailija. Teininä kirjoitin päiväkirjaa silloisesta suhteestani, koska en voinut hyvin. Toisilla on kalliita harrastuksia mistä tulee hyvät fiilikset, mulle kirjoittaminen on aina tuntunut puhdistavalta vaikkei mitään dramaattisia murheita enää näin aikuisena ole ollutkaan.

Ennen tämän blogin perustamista en ole kirjoittanut vuosiin ja vaikka

kirjoituksia on vielä vähän täällä blogin puolella olen huomannut itsestäni miten hyvä olo kirjoittamisesta tulee.

Henkisesti olen voinut hyvin vuoden 2012 eron jälkeen. Kaikki elämä eron jälkeen on ollut elämäni parasta aikaa ja kirjoittaminen vain jäi kun sai vihdoin nauttia elämästä.

Olen pyrkinyt tietoisesti elämään niin etten kadu tekojani ja päivääkään en ole eropäätöstäni katunut.

Ehkä lukijakuntani on suppean pieni, jopa olematon mutta otan mielelläni aiheita vastaan mistä haluatte mun kirjoittavan...

Pettymyksiä

En saanut opiskelupaikkaa haluamastani koulusta mutta mulla on jo suunnitelma! 

Laskin viime vuosien eri koulupaikka hakemiseni ja niitä on jo yli kymmenen (unohdin varmasti toisen puolen) mukaan en laskenut lukuisia työhaastatteluita. Eniten on kummastuttanut lukuisissa haastatteluissa ollessani se että olen haastattelijoiden mukaan hakeutun aina väärälle alalle. Mikäköhän se oikea ala sitten olisi? Siihen ei ole kukaan vielä vastannut.

Se kuka väitti joskus että töitä saa jos niitä töitä vain haluaa tehdä valehtelee. 

Suomessa oli työttömiä 216 000 vuonna 2015 marraskuussa. 

Monet ovat työkuntoisia (itseni mukaan lukien) mutta työuraa takana ei ole. 

Osa varmasti on sellaisiakin nuoria jotka eivät halua tehdä mitään.

Nykyään ei saa enää töitä ovesta sisälle marssimalla. On pitkiä hakuprosesseja, ns suppilovaiheita, erilaisia testejä...

Välillä tuntuu että vaipuu itse epätoivoon. Haluaa tehdä kuitenkin elämästään helppoa ja sitähän se on silloinkun on rahaa niin että se riittää perus elämään. Henkisesti viime vuodet ovat olleet välillä tosi raskaita, vällillä tuntuu että on antanut kaikkensa ja olisi helpompi päätyä hyppäämään kyydistä pois, ei olisi enää menoja eikä kuluja. Jokaisen olisi hyvä löytää paikkansa tässä yhteiskunnassa.

Kuten mainitsin ylempänä niin olen nyt löytänyt toivottavasti töitä!

Elämä on täynnä valintoja

Mä mietin joskus menneitä aikoja. En mieti niitä siksi että kaipaisin niitä, lähinnä vertaan niitä nykyhetkeen. Miten mä olen voinut vaikuttaa elämääni omilla valinnoillani.

Mikä ammatti mulla nyt olisi jos olisin jättänyt ammattikoulun aikoinaan kesken?

Missä olisin nyt jos olisin mennyt lastenhoitajaksi Ranskaan vuodeksi?

Olisinko löytänyt "elämäni miehen" näinkin läheltä?

Mitä musta olisikaan tullut jos olisin käynyt vartija koulutuksen loppuun?

Millaista elämä olisi ilman lasta? 

Entä jos pankki ei olisi myöntänyt mulle yli viisi vuotta sitten asuntolainaa?

Tekisinkö lähihoitajan töitä jos olisin saanut oppisopimus paikan?

Olisinko opiskelemassa tarjoilijaksi jos olisin pitänyt kahvila työni? 

Asuisinko täällä pikkupitäjässä jos en olisi koskaan eronnut?

Jonkun verran on tullut asioita menetettyä omien valintojen vuoksi mutta nyt mä olen tehnyt mun mittapuulla suuren päätöksen. Päätös jossa aion pysyä seuraavat 1,5 vuotta. Siitä on n. 6 vuotta kun olen viimeksi opiskellut. Muutamien viikkojen päästä aion tehdä sen taas, aloitan opiskelemaan ammattia jota en ikinä olisi itseni uskonut opiskelevan. Ammattia jota tuskin kukaan mua katsellessaan uskoo mun opiskelevan.

Mä aioin valmistua suntioksi hyvillä mielin elokuussa vuonna 2017

En ole uskovainen. Meidän suvussa kukaan ei ole uskovainen, enkä tunne yhtään uskovaista. Siksi tää ammatinvalinta hieman hämmentää mua itseäni. Oon yhdistänyt kaikki kirkkoon liittyvät työt aina uskontoon, ennen tätä. Tää kuitenkin nyt tuntuu omalta jutulta ja aion suorittaa tämän kunnialla loppuun!

Nyt aion valita loppuillaksi puoli lasia viiniä ja oman mieheni kainalon kun lapsikin on jo nukkumassa.

Mutta minne hävisivät muut?

Selatessani kaverieni facebookkia ja instaa huomaan jääväni usein ulkopuoliseksi. 

Aina ihmiset sanovat tutun nähdessään -soitellaan, -nähdään ensi viikolla. Käytännössä tämän kaltaiset tarkoittavat että useimmiten ei soitella, ei nähdä ensi viikolla tms. 

Mulla on lapsuudenkaveri, ollut jo ainakin sen 21vuotta. Elämät meni teininä aika samaa kaavaa; Ihastuttiin, mentiin kihloihin, muutettiin poikaystäviemme kanssa yhteen. Näitä perus juttuja, kyllähän te tiiätte. Noin 5-6 vuotta sitten erosin siitä teini-iän pojasta joka oli jäänyt teiniksi kun samaan aikaan mä halusin elämälle sisältöä. Ystäväni tuli raskaaksi omalle teiniksi jääneelle poikaystävälleen. Ne piti lapsen.

Me ei ystäväni kanssa oltu tekemisissä 1,5 vuoteen. Syy oli ehkä mun, siinä nyt oli kaikenlaista kaunaa jota vieläkin kannan mukanani ja se on postaus erikseen.

Multa on myös hävinnyt ystäviä tuosta noin vain. Osa silloin kun erosin. Osan kanssa yhteydenpito vain jäi. Joidenkin kanssa ollaan ns "hyvänpäiväntuttuja", niitä face "kavereita" joiden kanssa ei koskaan jutella. Osa on omista syistään valinnut sivutien.

Oon huomannut myös itse syyllistyväni tähän pari kertaa. Nään esimerkiksi kaupassa vanhan ystävän ja siinä viimeiseksi sanon -mä soitan sulle kun pääsen kotiin tai - pistetään viestii et koska nähtäis. 

Kuitenkaan en laita enkä soita. Miksi? Miksi joku niinkin pieni asia vain jää kuin ystävän muistaminen?

Nykyään tämän lapsuudenkaverin kanssa välit ovat... Niin mitä ne ovat? Viimeksi ollaan nähty lokakuussa tyttäremme syntymäpäivillä jolloin sanottiin noi kuuluisat sanat -soitellaan. Tähän mainittakoon että välimatkaa meillä on vajaat 20km.

Välissä olen kysynyt tapaamisesta ja siihen olen saanut vuosien varrella tutuksi tulleet vastaukset -on nyt tää kiire, -on lapsen hoitopaikka vaihtunut,-nyt on sitä ja tätä. Milloin mitäkin. Hetken päästä hän voi päivittää nettiin että on ystävänsä kanssa siellä ja täällä. Sitä vain miettii että miksen mä kelvannut... Sitä vain miettii että sanoisi suoraan ettei kiinnosta.

Me ei olla moneen vuoteen tiedetty enää toistemme asioista, ei kysellä kuulumisia muuten vaan silloin tällöin.

Mä voin rehellisesti kertoa että mun parhaat tukipuuni ovat omat vanhemmat mutta sitäkin enemmän oma mies.

Mulla on aina ollut hyvin vähän naispuolisia ystäviä. Muistan nuorempana kun kierrettiin baareja katsoneeni viereiseen pöytään. Siinä oli lauma tyttöjä, joku viiden-seitsemän hengen porukka. Niillä oli hauskaa, ne tekivät keskenään "tyttöjen juttuja." Muistan pysähtyneeni siihen hetkeen. Katsoin omaan pöytääni; mun ympärillä istui samankokoinen lauma jätkiä. Meillä oli aina hauskaa, tultiin yhdessä ja lähdettiin saattamaan kaveria kotiin. Mutta me ei tehty niitä "tyttöjen juttuja" koskaan. Meidän juttuja oli loputtomat alapää vitsit, naiset ja alkoholi. Joskus sain toimia myös erotuomarina, kantajana, taksikuskina, siivoojana mutta kiitokseksi sain haleja. Olin aina porukan täysjärkisin jarruttelija. Meidän porukassa ei haukuttu kaveria toiselle, ei ollut omia juomia eikä kaveria jätetty pulaan.

Kyllä, mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen elämääni, muutamien kavereiden

puuttumista lukuun ottamatta. Jos jotain olen oppinut tähän astisesta elämästäni niin tiedän nyt kuka oikeasti välittää ja siksi olen antanut ystävien vain olla ja mennä.

Tammikuun ensimmäinen arki

Meillä alkoi tänään ensimmäinen arki, pyhien, joulun ja uudenvuoden jälkeen. Mies lähti aamulla aikaisin kouluun ja me tytön kanssa herättiin aamu ysin paikkeilla. Iltäpäivällä lähdettiin mummulaan.

Tänne Varsinais-Suomeen tuli vihdoin lunta viikonlopun aikana. Tosi vähän kylläkin, pulkalla ei ihan vielä pääse kulkemaan. 

Tänään tuli myös postista jo ennen joulua tilaamani kaulakoru.

Sydänriipus lapsemme nimellä ja syntymäkuukausi kivellä.

 En ennen ole tilannut tuolta nimikorusta mitään mutta nyt voin kyllä suositella. Ainoana miinuksena, näin kärsimättömälle ihmiselle kuin mä niin on pitkä toimitusaika.

Meillä on vielä joulukoristeet, valot ja kuusi paikoillaan. Jokohan raaskisin ottaa ne pois? Koska joulu varsinaisesti "kuuluu" pakata kaappiin?

Tervetuloa!

Monet haaveilevat kirjoittavansa blogia joskus. Niin minäkin. 

No, tässä se nyt on. 

Asumme kolmihenkisen perheemme kanssa Varsinais-Suomessa.

Kirjoitan aluksi anonyymina. Aiheena päässä pyörivät ajatukset elämästä, arjen murheet ja suuret ilot.

 Toivottavasti jäät seurailemaan 

blogia!