Jos se joskus tapahtuu

Mä olen sellainen ihminen joka huomaamattaan miettii paljon asioita. Mietin aina ennen kuin toimin, mietin syyt ja seuraukset.
Meidän lähipiirissä on tähän vuoteen jo erottu moneen kertaan ja se on saanut mut myös miettimään omaa parisuhdettani.
Mä olen eronnut jo kerran suht pitkästä suhteesta ja sitten niistä muutaman kuukauden kestävistä jutuista.
Ensimmäinen ero tapahtui mun päätöksestäni ja sitä olin käsitellyt jo vuoden päivät itsekseni. Eron jälkeen tapailin muutamia kuukausia erästä ja hänen ilmoituksestaan juttu kuivui kasaan. Mulle se tuli puskista ja se sattui. Itkin pitkään, kierisin niin suurelta tuntuvassa surussani päivästä toiseen. Näin vuosia myöhemmin hänen päätöksensä oli oikea.
Vähän sen jälkeen aloimme seurustella silloisen pitkä aikaisen kaverini kanssa, joka on siis nykyinen avopuolisoni.
Miten hirveältä ero nyt tuntuisi yhteisen lapsen myötä?
Me olemme olleet sillä ajatuksella yhdessä että erotaan vain sitten jos petetään. Tarkoittanee (niin kliseetä kuin se onkin) sitä että me olemme toisillemme ne loppuelämän ihmiset.
Ennen lasta puhuimme suhteen tavoitteista ja millaisen suhteen haluamme puolisoina sekä lapsen vanhempina. Mielestäni ainakin tähän mennessä olemme jokseenkin täyttäneet edellytyksemme. Tietysti välillä tulee sanaharkkaa mutta ei sellaista teini-iän pelleilyä.



En osaa kuvitella meitä eronneena. En osaa kuvitella lapsellemme äitipuolta. Saatikka isäpuolta. Kaikki se lapsen hoito järjestely, elatusmaksut...
En halua taas kokea sitä maailman järkyttävintä surua minkä ero aiheuttaa. Sitä tuskan määrää minkä itsestään eron hetkellä löytää.
Jos eron hetki joskus tulee, se tulee olemaan vaikeaa.

Kiusaamisen jäljet, avohaava vai arpi?

Luin joku aika sitten erään iltapäivälehden nettisivuilta tekstin pätkän koskien Avoin kirje nimistä alkavaa sarjaa. Siinä nainen oli kirjoittanut kirjeen ex miehelleen. Olen joskus miettinyt mitä kirjoittaisin tai sanoisin jos joskus törmäisin aikuisena koulukiusaajiini. Nyt se oli nimittäin edessä aavistamatta ja yllättäen.


Olimme yksi viikonloppu laivalla ja yläaste aikainen kiusaajani näki mut siellä. Tupakka paikalla moikkaili ja kyseli olenko ollut yläasteella samaan yms. Mä käänsin selkäni ja esitin etten kuullut. Kaverini vieressä sanoivat mun olevan se keneksi tää nainen mua luuli. Hän alkoi pyydellä anteeksi ja selittää ryhmän paineita että miten oli pakko kiusata muiden mukana. Mä tokaisin kaikkeen vastaukseksi miten mulle on ihan v**un sama hänen anteeksi pyyntönsä, koska se ei muuta mitään. Hän pahoitteli vielä kovasti ja ymmärsi poistua. Mulle tuli aivan hirveä olo mutta samalla olin tyytyväinen itseeni. Pystyin aiheuttamaan edes pienen tuskan kiusaajalleni joka tiesi tehneensä väärin.


Näin kymmenen vuoden jälkeen anteeksipyyntö ei enää auta. Mä olisin halunnut kuulla sen silloin... Ilman kiusaajia musta ei olisi ehkä tullut tätä ihmistä. Mä olen kasvattanut luonnetta paljon tähän ikään mennessä. Olen henkisesti vahvempi kuin koskaan ennen.


Vaikka joskus olen miettinyt tilanteen "valmiiksi" ei se mennyt niin. Kiusaajan nähdessäni muistot tuli kirkkaana mieleen. Kädet täristen olin sanaton mutta täynnä vihaa ja katkeruutta. Kysymyksiä ilman vastauksia, verkkokalvoille painautuneita tilanteita, päässä kuului vuosien saatossa keksityt haukkumanimet. Kaiken olisi voinut kiteyttää yhteen kysymykseen; miksi? En tiennyt olisiko pitänyt ruveta huutamaan ja haukkumaan. Kertoa miltä musta tuntui kolme vuotta. Vai aloittaa kaveri meiningillä niin kuin mitään ei olisi tapahtunut....


Mä en oikeastaan mieti näin aikuisena kiusaamista tai niitä ihmisiä. Ne eivät ole mun elämässä mitenkään. Niiden jättämät jäljet eivät näy mun arjessani. Mä en koskaan masentunut kiusaamisesta, koska tiesin että kaikki loppuu joskus. Kaikki loppui siihen päivään kun kävelin päättäjäispäivän aamuna ovesta ulos reippaana. Sain vihdoin hengittää ja olla vapaa. Tiesin etten koskaan enää näe ketään niistä. Ne eivät pystyisi satuttamaan mua. Kotona muistan itkeneeni sitä että kaikki on ohi nyt, äitini lohdutti mua sanoilla; hyvä vaan, antaa niiden olla. Tosiaan olen antanut olla. Myönnän välillä tunteneeni katkeruutta, janonnut kostoa ja toivonut kuolemaa kiusaajilleni.


Olisi hienoa levittää asiaa kiusaamisesta kouluissa, koska siitä ei voi koskaan puhua liikaa. Sitä on montaa eri muotoa ja jotkut tekevät sitä huomaamattaan. Myös opettajat osaavat kiusata välinpitämättömyydellään. Siinä vaiheessa kun kukaan ei puutu kiusaamiseen ovat selkänsä kääntäneetkin kiusaajia.