Lähettämätön

"Miten etäälle me ollaan ajauduttu? 
Ei enää olla yhteydessä sitä vähäistäkään mitä ennen. Välillä tuntuu että olen menettänyt sut. Viimeksi hiljaisuutta kesti 1,5 vuotta. Yritin kovasti pitää suhun yhteyttä mutta sä aina unohdit. Kuten aina ennenkin siihen asti. Nyt hiljaisuutta on kestänyt reilu 7 kuukautta. Sopimusta hiljaisuudesta ei ole, yhteydenpito on aina vain sun osalta jäänyt. 

Mä olen päättänyt olla ottamatta suhun yhteyttä enää, koska tilanne ei sillä enää parane. Meillä on paljon selvittämättömiä asioita tai ainakin mulla on. Paljon asioita jotka ovat vaivanneet mua jo vuosia. Asioita jotka tulevat aina kummittelemaan mielessä. Liikaa kysymyksiä jotka alkavat sanalla; Miksi?
En vaan voi ymmärtää miten oot voinut laiminlyödä meidän ikuisuuden kestänyttä ystävyyttä.
Itsekin olen virheeni ja valintani tehnyt mutta ainakin olen yrittänyt korjata tilanteen.
Ehkä asiat ratkeavat kaikessa hiljaisuudessaan ja joku päivä pystymme olemaan niin kuin ennenkin. Pahimmassa tapauksessa asiat jäätyvät...

Välillä olen vihainen sulle, olen jopa facebookissa laittanut päivityksesi näkymättömiin.
Joskus olen niin katkera että haluan pyyhkiä sut kaikesta pois, vanhoista valokuvista, muistoista...
Kun pidät yhteyttä muihin paitsi muhun tunnen suurta kateellisuutta. Miksi joku muu saa huomiotasi muttet vaivaudu vastaamaan viestiini? Et viitsi pitää lupaustasi.

Nämä kolme tunnetilaa kuvaavat ystävyyttäni sua kohtaan. Koska ne tunteet muuttuivat tällaisiksi?"


Mun oli pakko kirjoittaa tämä. Lähettämätön viesti ennen niin hyvälle lapsuudenystävälle mutta nykyään vieraaksi muodostuneelle ihmiselle. Niin paljon sanottavaa muttei koskaan tarpeeksi tilaisuuksia puhua niistä. Mua harmittaa että olen menettänyt elämästäni yhden asian... Mua harmittaa että se on asia minkä kanssa pitää pystyä elämään. Mua suututtaa tämä tunne mikä on ollut jo pari vuotta...

Mitä haluan opettaa lapsellemme?

Meidän lapsi täyttää syksyllä jo kaksi vuotta ja vaikka siihen on vielä aikaa hieman olen miettinyt millainen ihminen lapsestamme kehittyy. Miten hienoa on huomata kun lapsi on oppinut uutta.

Mitä haluan opettaa hänelle elämästä?

Tietysti kaikki ne perusasiat kuten; miten kengät puetaan. Kuinka haarukalla syödään. Miten keiton saa pysymään lusikassa suuhun asti. Oikean ja väärän merkityksen.

Meillä on kasvatettavana aivan puhdas ihmisen alku. Pieni ihminen jolle kaikki on uutta ja ihmeellistä. Muistan kun tyttäremme opetteli syömään kiinteitä. Meille niinkin arkipäiväinen ruoka kuin peruna oli pienelle täysin uusi asia.
Haluan opettaa kaiken uuden. Kunnioitusta toisia (etenkin) ihmisiä kohtaan. Hieman nöyryyttä muttei saa jäädä toisten jalkoihin.
Avarakatseisuutta, maailma ei ole yksin sitä mitä takapihan ikkunasta näkyy.
Kiitollisuutta, valittaa saa mutta pitää myös nähdä mitä hyvää ympärillä on.
Haluan näyttää rakkautta ja hellyyttä.
Ihmiset osaavat olla myös hyvin julmia toisilleen eikä siihen voi koskaan varautua. Ei saa luottaa liikaa.

Haluan olla hyvä äiti aina. Nyt ja joskus tulevaisuudessa toiselle lapsellemme. Kun katson lastamme silmiin toivon näkeväni lempeyttä. Haluan olla luomassa lapsellemme muistoja ja hyviä hetkiä.

On aivan upeaa kuulla lapsen hersyvää naurua kun ollaan yhdessä keksitty jokin uusi hauska leikki. On hetkiä jolloin haluaa pysäyttää ajan ja vain katsoa tippa silmässä upeaa lastaan.
Kaikki ei tietysti ole aina yhtä vaaleanpunaista rakkaus kuplaa mutta olen silti todella etuoikeutettu että meillä on yhteinen lapsi.
Mielestäni elämän tarkoitus on kuitenkin lisääntyä. Yleisesti ottaen rakkauden löytäminen ja elämän jatkuminen ovat tärkeitä asioita.
Haluan opettaa kaiken tämän lapsellemme. Haluan kehittyä äitinä.

Toinen lapsi... mutta koska?

Mulle on niin kauan kuin muistan, ollut selvää että haluan lapsen ennen kuin täytän 25-vuotta. Esikoisemme syntyi kun olin 23 vuotias.
Olen myös ollut pitkään tietoinen että haluan vähintään kaksi lasta. Meidän kohdalla on tosiaan ollut kiinni haluamisesta, koska tulin suht nopeasti raskaaksi ehkäisyn lopettamisen jälkeen. Olemme olleet siinä kohtaa onnekkaita, koska kaikilla raskaaksi tuleminen ei käy nopeasti.

Mikä sitten on meidän mielestämme sopiva aikaväli toiselle lapselle?

Mulla ei niinkään ole väliä kunhan toinen lapsi olisi viimeistään silloin kun itselläni olisi ikää 32- vuotta. Sopivana ikäerona olemme ajatelleet 2-4 vuotta, koska esikoinen on silloin vielä pieni mutta enemmän itsenäinen ja ymmärtää asioista hieman enemmän kuin nyt. Tällöin meidän talomme olisi jo myös valmis ja tilaa olisi enemmän kuin nykyisessä asunnossa.

Olen aina pitänyt ja pidän vieläkin lapsista. Oma lapsi on maailman tärkein ja hienoin asia mutta uudessa raskaudessa on taas omat murheensa. Esikoisen raskaus oli jäätävän hirveä rv 20+ asti. Ensin voin vain hieman pahoin mutta viikkojen edetessä alkoi oksentelu. Ensimmäiseksi aamulla, aamupalan jälkeen, päivällä, päiväruoan jälkeen, Illalla, iltapalan jälkeen. Kaiken sen oksentelun välissä olin vuodelevossa. Jaksoin koko keho täristen pukea vaatteet päälleni. Kaikki etoi. Pyykinpesuaineen tuoksu, wc raikastimen tuoksu joka oksentaessa pyttyyn tuli nenään ja sai aikaan yökkäys refleksin. Kaikki ruoka. Jos jotain pystyin syömään se tuli pian ylös.

Muistan ajatelleeni jossain kohtaa että mitä jos tämä jatkuu raskauden loppuun saakka. Neuvolassa ei ymmärretty tai toisin sanoen ei haluttu ymmärtää pahoinvointiani. Viikkojen edetessä vauva alkoi potkia todella kovaa, niin että välillä kipu tuntui sietämättömältä. Lopulta raskaus meni kaksi viikkoa yli lasketun ajan ja synnytys käynnistettiin. Kaikki se sairaalassa oleminen ahdisti ihan hirveästi. Tunsin itseni sairaaksi niissä kaavuissa, huoneessa, käytävillä ja ylipäätään koko sairaalassa olon ajan.
Itse synnytyksestä jäi hyvät muistot.

Omasta mielestäni en ole koskaan imettänyt mutta sairaala ehkä katsoi ne pari ensimmäistä päivää imetyksen ajankohdaksi. Muistan vain ajan jolloin maitoa ei tullut ja ajan jolloin maitoa tuli kolme tippaa. Pieni vauva huusi nälkäänsä enkä pyydettäessä saanut korviketta. Viimeisenä yönä muistan korvikkeen vihdoin tulleen ilman pyytämättä.

Kaiken tämän edellä mainitun pointti on siis se että kestänkö kaiken uudelleen vielä näin äkkiä? Raskaus yhtälöön lisättäisiin vielä 3-vuotias uhmaikäinen taapero.

Olisinko valmis luopumaan tähän asti saavutetusta "vapaudesta" juuri kun ollaan vauva ajasta selvitty, nyt kun taaperoa voi jättää huoletta kauppareissujen ajaksi mummilaan? Nyt kun jatkuvasta sylissä kantamisesta ollaan päästy. Kaikesta siitä vauvahömpästä on päästy eroon. Nyt voin viikonloppuisin nauttia muutaman lasillisen.

Vaikutanko itsekkäältä? Ehkä, mutta mulla on oikeus päättää toisen ihmisen elämän alusta mun sisälläni. Raskaudessa oli myös hyviä asioita joita on jäänyt kaipaamaan. Ihanien vauvan vaatteiden ihastelu jo ennen kuin kukaan muu, meitä kahta luukunottamatta, tiesi raskaudesta. Kun tunsi ensimmäiset vauvan liikkeet. Näki koko ajan vatsan kasvun ja ymmärsi että vatsassa kasvaa uusi ihminen...

En tiedä mitä tekisimme jos nyt syystä tai toisesta raskaustesti näyttäisi punaista viivaa. Luulen, ettemme pitäisi lasta, koska nyt tuntuu ettei toiselle lapselle ole tässä vaiheessa tilaa. Ei ole tilaa taloudellisesti, ei asunnossa, eikä mielessä. En vain osaa kuvitella itselleni raskausmahaa nyt juuri tässä. Tämän hetkinen työni on fyysisesti raskasta, olen jalkojeni päällä koko päivän ja nostelen jokseenkin painavia asioita. Jos nyt raskaus yllättäisi ja olisi alkuunsa samanlaista kuin edellinen joutuisin jäämään sairaslomalle ja pahimmassa tapauksessa työni loppuisi siihen.

Jos me saamme valita (tai päättää) toisen lapsen aika on noin 1,5 vuoden päästä. Jos toista lasta ei jostain syystä tulisi, toivon että olisimme onnellisia yhdestäkin lapsesta. Elämää ei tietenkään voi suunnitella etukäteen ja tilanteet muuttuvat ihmisten mukana.