Parisuhde +1

Viimeaikoina on paljon keskusteltu parisuhteesta, ruuhkavuosista, perheelliset vs sinkut- aiheista joten munkin on nyt laitettava oma lusikkani soppaan.

Me olemme olleet yhdessä jo muutamia vuosia ja ennen suhdettamme olimme kavereita liki 9 vuotta ja meillä on 4 vuotta ikäeroa.
Aloimme seurustella vasta kun mieheni oli myös eronnut 3,6 vuoden suhteestaan. Itse olin ollut siihen mennessä sinkkuna vuoden verran.
Tapailimme ensin jonkin aikaa mutta päätimme pitää juttumme salassa. Samaan aikaan mies teki muuttoa eronsa vuoksi toiselle paikkakunnalle.

Taipailimme aina vain enemmän ja vietimme aikaa paljon toistemme luona. Yhtäkkiä huomasimme asuvamme yhdessä. Puhuimme paljon lapsesta. Kävimme keskusteluissa molempien tavoitteet läpi ehjästä perheestä. Emme halunneet missään vaiheessa suhdettamme päätyä eroon.

Oli Tammikuu 2013 ja tein seitsemän aikaan lauantai aamulla raskaustestin.
Vatsa kasvoi ilman mitään huolia ja ongelmia koko kevään ja kesän. Syksyllä viikoilla 42+2 synnytys käynnistettiin.

Nykyään olemme aivan tavallinen lapsiperhe; mies opiskelee lisää, itse menen töihin ja vapaa- ajalla jaloissa häärii taapero.
Suhteemme ei kuitenkaan ole säilynyt samana. Kahdenkeskeinen aika on laskettavissa yhden käden sormin vuodessa. Kotiin tullessa alkaa toinen työmaa... Pyykit, tiskit, ruoka, vaipan vaihtamisen loputon ruljanssi... Kaikki lapsiperheet tietävät mistä nyt kirjoitan.

Välillä sitä kaiholla suorastaan kadehtii sinkkuja tai suhteita joissa on vain kaksi aikuista. Sai nukkua koko pitkän yön kertaakaan heräämättä. Jokaisen päivän sai elää vain itselleen... Kuitenkin sitä muistaa että tämä kaikki on omaa valintaa. Elämää eletään itselleen eikä toisille.
Lapsiarki on  välillä raskasta ja tuntuu että tekeminen ei lopu edes tekemällä. Odotat että koska pääset itse sänkyyn nukkumaan sen jälkeen pitäisi vielä hoitaa parisuhdetta mutta olo on kuin  kaikkensa antaneella lahnalla...
Meidän suhde pysyy "tuoreena" niinkin yksinkertaisella asialla kuin toisen huomioon ottamisella. Vaihdetaan viestejä pitkin päivää, ikävöidään toista mutta annetaan myös toiselle tilaa vain olla. Kaiken häslingin keskellä ei tietenkään aina muista tai ehdi hellitellä mutta viimeistään nukkumaan mentäessä hellitään ja rakastetaan toisiamme.

Tekstiä kirjoittamisesta

Olen aina kirjoittanut ja lapsuuden haaveammatti oli kirjailija. Teininä kirjoitin päiväkirjaa silloisesta suhteestani, koska en voinut hyvin. Toisilla on kalliita harrastuksia mistä tulee hyvät fiilikset, mulle kirjoittaminen on aina tuntunut puhdistavalta vaikkei mitään dramaattisia murheita enää näin aikuisena ole ollutkaan.

Ennen tämän blogin perustamista en ole kirjoittanut vuosiin ja vaikka

kirjoituksia on vielä vähän täällä blogin puolella olen huomannut itsestäni miten hyvä olo kirjoittamisesta tulee.

Henkisesti olen voinut hyvin vuoden 2012 eron jälkeen. Kaikki elämä eron jälkeen on ollut elämäni parasta aikaa ja kirjoittaminen vain jäi kun sai vihdoin nauttia elämästä.

Olen pyrkinyt tietoisesti elämään niin etten kadu tekojani ja päivääkään en ole eropäätöstäni katunut.

Ehkä lukijakuntani on suppean pieni, jopa olematon mutta otan mielelläni aiheita vastaan mistä haluatte mun kirjoittavan...

Pettymyksiä

En saanut opiskelupaikkaa haluamastani koulusta mutta mulla on jo suunnitelma! 

Laskin viime vuosien eri koulupaikka hakemiseni ja niitä on jo yli kymmenen (unohdin varmasti toisen puolen) mukaan en laskenut lukuisia työhaastatteluita. Eniten on kummastuttanut lukuisissa haastatteluissa ollessani se että olen haastattelijoiden mukaan hakeutun aina väärälle alalle. Mikäköhän se oikea ala sitten olisi? Siihen ei ole kukaan vielä vastannut.

Se kuka väitti joskus että töitä saa jos niitä töitä vain haluaa tehdä valehtelee. 

Suomessa oli työttömiä 216 000 vuonna 2015 marraskuussa. 

Monet ovat työkuntoisia (itseni mukaan lukien) mutta työuraa takana ei ole. 

Osa varmasti on sellaisiakin nuoria jotka eivät halua tehdä mitään.

Nykyään ei saa enää töitä ovesta sisälle marssimalla. On pitkiä hakuprosesseja, ns suppilovaiheita, erilaisia testejä...

Välillä tuntuu että vaipuu itse epätoivoon. Haluaa tehdä kuitenkin elämästään helppoa ja sitähän se on silloinkun on rahaa niin että se riittää perus elämään. Henkisesti viime vuodet ovat olleet välillä tosi raskaita, vällillä tuntuu että on antanut kaikkensa ja olisi helpompi päätyä hyppäämään kyydistä pois, ei olisi enää menoja eikä kuluja. Jokaisen olisi hyvä löytää paikkansa tässä yhteiskunnassa.

Kuten mainitsin ylempänä niin olen nyt löytänyt toivottavasti töitä!

Elämä on täynnä valintoja

Mä mietin joskus menneitä aikoja. En mieti niitä siksi että kaipaisin niitä, lähinnä vertaan niitä nykyhetkeen. Miten mä olen voinut vaikuttaa elämääni omilla valinnoillani.

Mikä ammatti mulla nyt olisi jos olisin jättänyt ammattikoulun aikoinaan kesken?

Missä olisin nyt jos olisin mennyt lastenhoitajaksi Ranskaan vuodeksi?

Olisinko löytänyt "elämäni miehen" näinkin läheltä?

Mitä musta olisikaan tullut jos olisin käynyt vartija koulutuksen loppuun?

Millaista elämä olisi ilman lasta? 

Entä jos pankki ei olisi myöntänyt mulle yli viisi vuotta sitten asuntolainaa?

Tekisinkö lähihoitajan töitä jos olisin saanut oppisopimus paikan?

Olisinko opiskelemassa tarjoilijaksi jos olisin pitänyt kahvila työni? 

Asuisinko täällä pikkupitäjässä jos en olisi koskaan eronnut?

Jonkun verran on tullut asioita menetettyä omien valintojen vuoksi mutta nyt mä olen tehnyt mun mittapuulla suuren päätöksen. Päätös jossa aion pysyä seuraavat 1,5 vuotta. Siitä on n. 6 vuotta kun olen viimeksi opiskellut. Muutamien viikkojen päästä aion tehdä sen taas, aloitan opiskelemaan ammattia jota en ikinä olisi itseni uskonut opiskelevan. Ammattia jota tuskin kukaan mua katsellessaan uskoo mun opiskelevan.

Mä aioin valmistua suntioksi hyvillä mielin elokuussa vuonna 2017

En ole uskovainen. Meidän suvussa kukaan ei ole uskovainen, enkä tunne yhtään uskovaista. Siksi tää ammatinvalinta hieman hämmentää mua itseäni. Oon yhdistänyt kaikki kirkkoon liittyvät työt aina uskontoon, ennen tätä. Tää kuitenkin nyt tuntuu omalta jutulta ja aion suorittaa tämän kunnialla loppuun!

Nyt aion valita loppuillaksi puoli lasia viiniä ja oman mieheni kainalon kun lapsikin on jo nukkumassa.

Mutta minne hävisivät muut?

Selatessani kaverieni facebookkia ja instaa huomaan jääväni usein ulkopuoliseksi. 

Aina ihmiset sanovat tutun nähdessään -soitellaan, -nähdään ensi viikolla. Käytännössä tämän kaltaiset tarkoittavat että useimmiten ei soitella, ei nähdä ensi viikolla tms. 

Mulla on lapsuudenkaveri, ollut jo ainakin sen 21vuotta. Elämät meni teininä aika samaa kaavaa; Ihastuttiin, mentiin kihloihin, muutettiin poikaystäviemme kanssa yhteen. Näitä perus juttuja, kyllähän te tiiätte. Noin 5-6 vuotta sitten erosin siitä teini-iän pojasta joka oli jäänyt teiniksi kun samaan aikaan mä halusin elämälle sisältöä. Ystäväni tuli raskaaksi omalle teiniksi jääneelle poikaystävälleen. Ne piti lapsen.

Me ei ystäväni kanssa oltu tekemisissä 1,5 vuoteen. Syy oli ehkä mun, siinä nyt oli kaikenlaista kaunaa jota vieläkin kannan mukanani ja se on postaus erikseen.

Multa on myös hävinnyt ystäviä tuosta noin vain. Osa silloin kun erosin. Osan kanssa yhteydenpito vain jäi. Joidenkin kanssa ollaan ns "hyvänpäiväntuttuja", niitä face "kavereita" joiden kanssa ei koskaan jutella. Osa on omista syistään valinnut sivutien.

Oon huomannut myös itse syyllistyväni tähän pari kertaa. Nään esimerkiksi kaupassa vanhan ystävän ja siinä viimeiseksi sanon -mä soitan sulle kun pääsen kotiin tai - pistetään viestii et koska nähtäis. 

Kuitenkaan en laita enkä soita. Miksi? Miksi joku niinkin pieni asia vain jää kuin ystävän muistaminen?

Nykyään tämän lapsuudenkaverin kanssa välit ovat... Niin mitä ne ovat? Viimeksi ollaan nähty lokakuussa tyttäremme syntymäpäivillä jolloin sanottiin noi kuuluisat sanat -soitellaan. Tähän mainittakoon että välimatkaa meillä on vajaat 20km.

Välissä olen kysynyt tapaamisesta ja siihen olen saanut vuosien varrella tutuksi tulleet vastaukset -on nyt tää kiire, -on lapsen hoitopaikka vaihtunut,-nyt on sitä ja tätä. Milloin mitäkin. Hetken päästä hän voi päivittää nettiin että on ystävänsä kanssa siellä ja täällä. Sitä vain miettii että miksen mä kelvannut... Sitä vain miettii että sanoisi suoraan ettei kiinnosta.

Me ei olla moneen vuoteen tiedetty enää toistemme asioista, ei kysellä kuulumisia muuten vaan silloin tällöin.

Mä voin rehellisesti kertoa että mun parhaat tukipuuni ovat omat vanhemmat mutta sitäkin enemmän oma mies.

Mulla on aina ollut hyvin vähän naispuolisia ystäviä. Muistan nuorempana kun kierrettiin baareja katsoneeni viereiseen pöytään. Siinä oli lauma tyttöjä, joku viiden-seitsemän hengen porukka. Niillä oli hauskaa, ne tekivät keskenään "tyttöjen juttuja." Muistan pysähtyneeni siihen hetkeen. Katsoin omaan pöytääni; mun ympärillä istui samankokoinen lauma jätkiä. Meillä oli aina hauskaa, tultiin yhdessä ja lähdettiin saattamaan kaveria kotiin. Mutta me ei tehty niitä "tyttöjen juttuja" koskaan. Meidän juttuja oli loputtomat alapää vitsit, naiset ja alkoholi. Joskus sain toimia myös erotuomarina, kantajana, taksikuskina, siivoojana mutta kiitokseksi sain haleja. Olin aina porukan täysjärkisin jarruttelija. Meidän porukassa ei haukuttu kaveria toiselle, ei ollut omia juomia eikä kaveria jätetty pulaan.

Kyllä, mä olen erittäin tyytyväinen nykyiseen elämääni, muutamien kavereiden

puuttumista lukuun ottamatta. Jos jotain olen oppinut tähän astisesta elämästäni niin tiedän nyt kuka oikeasti välittää ja siksi olen antanut ystävien vain olla ja mennä.

Tammikuun ensimmäinen arki

Meillä alkoi tänään ensimmäinen arki, pyhien, joulun ja uudenvuoden jälkeen. Mies lähti aamulla aikaisin kouluun ja me tytön kanssa herättiin aamu ysin paikkeilla. Iltäpäivällä lähdettiin mummulaan.

Tänne Varsinais-Suomeen tuli vihdoin lunta viikonlopun aikana. Tosi vähän kylläkin, pulkalla ei ihan vielä pääse kulkemaan. 

Tänään tuli myös postista jo ennen joulua tilaamani kaulakoru.

Sydänriipus lapsemme nimellä ja syntymäkuukausi kivellä.

 En ennen ole tilannut tuolta nimikorusta mitään mutta nyt voin kyllä suositella. Ainoana miinuksena, näin kärsimättömälle ihmiselle kuin mä niin on pitkä toimitusaika.

Meillä on vielä joulukoristeet, valot ja kuusi paikoillaan. Jokohan raaskisin ottaa ne pois? Koska joulu varsinaisesti "kuuluu" pakata kaappiin?

Tervetuloa!

Monet haaveilevat kirjoittavansa blogia joskus. Niin minäkin. 

No, tässä se nyt on. 

Asumme kolmihenkisen perheemme kanssa Varsinais-Suomessa.

Kirjoitan aluksi anonyymina. Aiheena päässä pyörivät ajatukset elämästä, arjen murheet ja suuret ilot.

 Toivottavasti jäät seurailemaan 

blogia!