Onko mun elämäni nyt tässä tämän saman miehen kanssa? Meillä on yhteinen lapsi ja ehjä hyvä perhe. Meillä on asiat hyvin vaikka rahasta on välillä tiukkaa. Kysymys kuuluukin haluanko tosiaan tätä kaikkea? Tässäkö tämä elämä nyt on?
Me olemme molemmat ns "hyvistä perheistä" ja kuten olen aiemminkin maininnut meidän ajatus on lapsen myötä pysyä yhdessä mutta karu fakta on se ettei kenenkään kanssa voi olla vain jonkun toisen takia. Tarkoitan nyt perheitä jotka ovat päätyneet eroon vaikka yhdessä piti olla lapsen takia. Olemme tietysti vapaaehtoisesti rakkaudesta yhdessä ja lapsi on pieni bonus suhteessamme.
Miksi se alku ajan huuma häviää aina? Kenenkään suhde ei voi olla ikuisesti sitä uutta tunnetta kun näkee toisen... Oi, miten sitä aina jännitti!
Ensisuudelmat, halaukset. Ekat yöt toisen luona..
Ehkä kaipaankin sitä alku ajan huumaa ja tiedän ettei sitä saa takaisin kuin aloittamalla uuden suhteen. Kun siitäkin huuma häviää olisi taas aloitettava alusta. Järjellä ajateltuna hommassa ei ole järkeä. Elämäänsä ei voi vain ajelehtia etsien uutta ihmistä, joskus on tyydyttävä siihen mitä on.
Meidän perheessä tuntuu olevan kaikki ja nytkö haluaisin lähteä? Enkö voisi vain olla tyytyväinen tähän kaikkeen? Milloin kaiken pitää olla tylsää ja kaavoihin kangistunutta samaa vanhaa niin pitkään että haluaa erota?
Jokaisessa suhteessa on ne hyvät ja huonot hetkensä ja joskus vastoinkäymisten sattuessa olen löytänyt itseni yllä mainittujen ajatusten kimpusta. Onko se kuitenkaan okei? Siis ajatella kaikkea tuollaista..
Eikö jokainen pariskunta halua olla se pari joka on ainakin 30 vuotta yhdessä?
Juuri tänään mä haluan ainakin olla sellaisessa suhteessa joka kestää. Kestää yhdessä nauretut ilot, yhdessä kinastellut riidat, itketyt surut ja yhdessä tehdyt muistot. Mun on sittenkin helvetin hyvä näin!
