Kaksi kuukautta ja kymmeniä lääkäreitä

Meillä on sairasteltu. Sairasteltu jo 2 kuukautta. Kaksi aivan helvetin pitkää kuukautta. Lastamme ovat tutkineet kymmenet lääkärit tuloksetta. Diagnoosit ovat keuhkoputken ja korvien tulehdus. Aina. Välillä vikaa ei ole missään vaikka selvästi lapsi on itkuinen ja kipeä. Lapsemme on syönyt kolmea eri antibiotti valmistetta, tuloksetta. Nuha kuume on muutamia viikkoja pois ja tulee aina takaisin vaikeuttaen hengitystä.

Tänään olimme taas päivystyksessä ja pyysin saada lapsemme hengittää ventolinea mutta lääkäri ei jostain omasta oivalluksestaan sitä luvannut. Ilalla soitimme ambulanssin, koska yö olisi vastassa eikä lapsi kunnolla hengittänyt. Ambulanssista annettiin ventolinea ja nyt lapsemme nukkuu rauhassa kun henki vihdoin kulkee.

Yksi lääkäreistä mainitsi infektioastman ja olen googletellut asiaa. Siihen ei antibiottia ole eikä ne auta ja usein niitä määrätäänkin "turhaan" väärän diagnoosin vuoksi. Hengitysoireetkin sopisivat lapsemme tilaan. Kaikki siis sai alkunsa ihka ensimmäisestä flunssasta lapsellamme ikinä. Olisiko hän ollut muutaman kuukauden ikäinen. Flunssa löi silloin jo keuhkoihin ja sai hengitellä päivystyksessä ventolinea ja se auttoi. Nyt nämä viimeiset kaksi kuukautta jokaisessa pikku köhässä tulee hengitysoireita ja hengitys vaikeutuu päivä päivältä niin että yksinkertaisesti ventolinea on pakko saada hengitettyä. Kaikkein pelottavinta tässä on se kun kuuntelet toisen katkonaista köhinää etkä voi auttaa mitenkään. Pitääkö oikeasti odottaa että henki pysähtyy?
Katsotaan löytääkö lastenlääkäri saman diagnoosin...

Lapsi ei saa syötyä eikä joutua kun henki ei kulje. Makaa naama kalpeana sylissä silmät kiinni odottaen että joku tulisi auttamaan. Soitan päivystykseen siinä toivossa että hengitystie saataisiin auki mutta turhaan. Kerran meitä ei huolittu päivystykseen, välillä korvissa ei näy mitään, milloin on vain sama tuttu lause -flunssaa on nyt liikkeellä paljon. Toinen on selvästi tukkoinen ja puhisee.

Väillä sitä mietti että miksi tässä maassa on joskus niin pirun vaikea saada apua?
Olen kuitenkin kiitollinen että apua on edes mahdollista saada mutta joskus se voi tulla liian myöhään...

Kävin äskön katsomassa nukkuvaa pientämme, nyt hän hengittää normaalisti tuhisten ja me kaksi erittäin väsynyttä ja kipeää vanhempaa kömmimme myös nukkumaan.

Äitienpäivä

Tänään vietetty äitienpäivä on itselleni toinen virallisesti ehkä kolmas, ensimmäisen äitienpäivän olin vielä raskaana. Lapsuudessa oli hienoa aina askarrella omalle äidille koulussa jotain pientä ja pitää lahja salassa. Äitienpäivä aamuna antaa lahja äidille ja nähdä iloinen ilme. Äitienpäivään liittyy paljon hyviä muistoja.
Mä en ole saanut äitienpäivänä mitään erityskohtelua, en aamupaloja, ruusuja tms.
Äitienpäivä aamuna tiskasin ja imuroin aamulla sillä välin kun mies nukkui. Pesukonekin pyöritti pyykit siinä välissä. Lapsemme on sen verran pieni ettei ymmärrä mitään tälläisestä päivästä.
Äitini oli ostanut yöpaidan mulle ja lupasin töistä tuoda meille ruusuja. Mies osti suklaalevyn kun pyysin. Söimme lounaan ja kakkukahvit. Maalasimme seiniä remppa talossa. Täysin normaali päivä siis.
Facebook täyttyi ihmisten päivityksistä joissa oli saatu sitä ja tätä lahjaa. Teennäistä paskaa kaikki!
Tai sitten mä olen vain pirun kateellinen.


Viime vuonna oli ensimmäinen äitienpäiväni ja sain paperista taitellun lennokin mieheltäni. Lähinnä vitsinä mutta se loukkasi. Muistan sanoneeni silloin etten aio muistaa häntä isänpäivänä. Arvatakin saattaa etten muistanut. Mä en oikeastaan enää odota mitään.


Jotain hyvääkin jäi päivästä käteen. Saan olla äiti. Saan tuntea kun oma lapsi halaa, siinä tuntee itsensä tärkeäksi. Aamuisin kuuluu sängystä sana -Äiti.